Wilhelmi. Niin kyllä! Rohkase mielesi ja ota rouva!
Jaakko. Minäkö? En ikänäni. (Tarttuu veljensä käteen, hellästi.) Veliseni, ole järkevä, sinä olet nuori, täynnä toivoja, täytä pyyntöni, nai sinä serkkumme!
Wilhelmi (samoin). Veli kulta, kaikki mitä tahdot, vaan en tätä!
Jaakko. Katsoppas, minä tiedän, että sinä ennenkin olet naisia miellyttänyt. Sinua on myöskin jo ennen rakastettu. Minulle ei koskaan ole semmoista sattunut; minä olisin aivan kuin tanssiva karhu.
Wilhelmi. Eipä ne olekaan sen hullumpia. Kerran näin semmoisen elävän — — —
Jaakko. Sinulla on enemmän taipumusta naimiseen. Sinä tulisit varmaan onnelliseksi. Avioliittoa ja perhe-elämää kehuvat niin viehättäväksi. Minä jo kuvittelen itselleni sinua ihanan, oivallisen vaimon puolisoksi, viehättävien ja onnellisten lasten isäksi; voi kuinka ne sinua halaavat ja suutelevat, sinä hypität niitä polvillasi, ja te kaikki elätte rakkaudessa ja onnessa. Usko minua, semmoista onnea ei jokainen saavuta!
Wilhelmi. Noh, hyvä veli, hanki itsellesi tuo onni!
Jaakko. Eihän minusta ole puhettakaan. Minulla ei ole taipumusta avioliittoon, vaan sitä enemmän minä iloitsen sinun onnestasi. Minä kasvatan lapsiasi ja rakastan niitä kuin omiani. Ja ajattelepas, kuinka kaunis tyttönen Loviisa on!
Wilhelmi. Ethän häntä ole vielä nähnytkään.
Jaakko. Noh, minusta vaan niin tuntui ja niinhän tätikin kertoi. Päälle päätteeksi on hän niin hyvä ja oiva neiti. Et varmaankaan kadu kauppaasi.