Gertrud (vimmastuneena). Viis bulvaaneille, kalmukeille ja koirankuonolaisille; tämä on liikaa! Ikäänkuin meidän kalttaisia ihmisiä ei maailmassa olisikaan olemassa!
Jaakko. Huutonne, täti kulta, osoittaa selvään, että kyllä te ainakin olette olemassa.
Wilhelmi. Aivan hyvä olisi, jos ette joutavilla häiritsisi tutkimisiamme.
Gertrud. Joutavillako jutuilla? Oiva aamiainen, kahvi, munat, paisti; ovatko ne joutavia? Ainoastaan teidän kalttaisenne läkkisormet saattavat niin sanoa. Sanokaapas mikä teidän tieteellisistä tuhmuuksistanne olisi tärkeämpi!
Jaakko. Täti kulta, te ette sitä käsitä.
Gertrud (pikaistuen). No kaikkea vielä! Pitäisikö minunkin tuommoisilla loruilla päätäni pyörryttää? Kyllä minä tiedän miksi te minua noin halveksien katselette; vaan kumminkin te ilman minutta saisitte ripustaa hampaanne naulaan.
Wilhelmi (pikaisesti). Kyllä kai! Me pitäisimme teidän kelvollisuutenne aivan hyvässä arvossa, jos te vaan ette aina sillä niin kerskusi.
Gertrud. Katsopas vaan! Johan Jobikin tästä tuskastuisi. Se on synti ja häpeä, että kaksi nuorta, oivallista ja rotevaa miestä näin kuivettuu kirjainsa toimissa, kuin savustetut sillit uunin piipussa.
Wilhelmi. Mikä proosallinen vertaus!
Gertrud. Mutta totinen ja tuntuva! Tuuman paksuinen pöly peittäisi teidätkin, niinkuin kirjanne kannet, joll'en teitä välistä karistelisi. Ja mitä te sitten oikeastaan tiedätte? Ette mitään — ette rahtuakaan!