Jaakko. Aivan oikein, valitettavasti liian oikein! Ihmisen tieto on vaillinainen.
Gertrud. Niin, mokomien narrien tieto. Muut ihmiset, jotka eivät näin koko päivää istu nenä kirjassa, tietävät kyllä mikä on kohtaus ja oikeus. Ne osaavat hoitaa taloaan ja omaisuuttaan, osaavat elää niin että sekä itsellään että muilla on siitä iloa.
Jaakko. Tieteet olisivat vielä huonommalla kannalla kuin ovat, jos kaikki noin ajattelisivat.
Wilhelmi. Oppimaton maailma ei voi pitää oppineita liian korkeassa arvossa. Rahan kokoaminen, syöminen, juominen ja makaaminen, nekö mielestänne ovat elämä? Useat eivät tiedäkään elävänsä ja miksi he maailmaan ovat luodut. Täti, miksi te oikeastaan elätte maailmassa?
Gertrud (vähän hämillään). Mitä? Minäkö? Miksikö elän maailmassa? Onpas kaikkea! Minä, minä elän huvikseni.
Wilhelmi. Sekin muka syy! Ei kelpaa, sanokaa parempia.
Gertrud (vihasesti). Miksikä elän? Sitä en ole tullut tuumanneeksi. Sitä ei minulle ole kukaan sanonut. Minä elän sitä varten, että tuommoiset puustavit ihmishaamussa saisivat minua kiusata ja äköittää. Sitä varten, että te saisitte kaiken huoleni ja vaivani palkita kiittämättömyydellä, siksi että te saisitte toivottaa kuolemaa tälle vanhalle tädille, joka on teitä ruokkinut, vaatettanut ja pitänyt murheen teidän vähäisestä taloudestanne. Mielestänne varmaan olen liian sitkeähenkinen. Minä tiedän jo olevani teille kuormaksi!
Wilhelmi. Vaan eihän siitä ole puhettakaan, täti kulta!
Jaakko (Wilhelmille). Kuka mitä kaapii, se sitä saapi. Mitä rupesit kinaan vaimoväen kanssa. Eihän ne pysy koskaan asiassa.
Gertrud (vimmastuen Jaakolle). Vai niin! Siis meidän kanssa ei maksa edes puhellakaan! Aivan oikein, sinä olet vanhempi ja osoitat siis hyvää esimerkkiä. Neuvollasi turmelet vielä hänet kokonaan. Hänellä toki vielä on hiukka sydäntä ja tunnetta. Mutta sinä! Paras olisi jos nidottaisit itses parkittuun pergamenttiin ja asettaisit itses kirjakaappiin joutavien lorukirjasi sekaan.