Onkohan siellä tosiaankin haavoittunut?
Valitus kaikuu yössä uudelleen. Taas pamahtaa, ja sitten on kaikki hiljaa.
Aamu valkenee. Kuuluu kimeä vihellys. Ryhmänjohtaja kutsuu miehensä kokoon ja patrulli vetäytyy takaisin. Venäläisten asemilta alkaa kuulua työn kalske, sahojen sihinä.
Päivä paljastaa varustuksillamme hävityksen jäljet. Useista tuvista on nurkat murskana, varustuksissa on ammottavia reikiä. Yliluutnantin asunnon ympärillä on koko metsä pirstoutunut. Eilisiltaisella juhlapaikalla on leveitä, syviä granaatin kuoppia puolillaan vettä. Olisipa komppania viipynyt siellä pari minuuttia, olisivat sen tappiot olleet suuret.
Saksalainen tykkimies saapuu hävityksen jälkiä tarkastamaan.
— Noch im Leben! lausuu hän hymyillen tarjoten tupakkaa.
Rumputulen vaikutus on ollut järkyttävä. Koko pataljoona on sisäisesti muuttunut. Kaikkien katse on vakava, mutta samalla tuiman päättävä. Se oli suomalaisten tulikaste, joka teki heidät tosi sotureiksi.
Karkurien kirous painaa joukkoa kauan jälkeenpäinkin. Joka päivä jylisevät tykit ankarasti. Yöllä 30:nettä päivää vastaan karkaa kolmas petturi, Rissanen, venäläisten puolelle.
Tunnelmaa, minkä tämä uusi katala teko synnytti pataljoonassa ei voi kuvata. Rissanen oli täysiverinen vakooja, luultavasti venäläisten lähettämä joukkoomme. Hän painoi mieleensä kaikkien toverien nimet, piirusti asemat, tykkien paikat y.m.
Hän oli viimeinen laatuaan. Jääkäripataljoona oli puhdistunut vakoojista ja pettureista. Näissä henkilöissä ilmenee se moraalinen rappiotila, mihin tsaarivallan sortohallitus oli saattanut muinoin kunnollisen, rehellisen Suomen kansan. Se oli venäläishenkeä ja vaikutusta meidän kansassamme, joka kerran oli miekalla ja verellä kulutettava juurineen Suomesta.