Ihmeellinen onni suosi pataljoonaa!
Vain pari kuollutta ja kuusi tai seitsemän haavoittunutta oli tykkitulen saalis.
Erään pommisuojan lähettyville oli iskenyt granaatti toisensa perään yhä lähemmäksi. Ryhmänjohtaja silloin komentaa miehet ulos. Tuskin nämä ovat ehtineet vallin suojaan, kun granaatti iskee pommisuojan sisään murskaten kaikki. Palavien asuntojen hirret savuavat siellä täällä.
Siinä oli tulos karkurien ilmiannoista. Toverien veri painaa heidän omiatuntojaan. Suomalainen petturina — niin on kansassamme moraali alentunut venäläisen sortovallan aikana.
Yö pimenee. Koska hyvällä syyllä voidaan yöllä pelätä vihollisen hyökkäystä, lähetetään patrulleja suolle. Kuljemme ohi piikkilankaesteiden. Ne ovat paikoittain pahasti tykkitulen repimät. Ketju hiipii varovaisesti aukealle. Vesi lotisee aluksi yli polvien, sitten alkaa korkeampi niittymaa. Pensaalta pensaalle patrulli etenee. Yön varjot pimenevät, uhkaavat; mielikuvitus toimii herkästi. Usvat vyöryvät edestakaisin ihmeellisin muodoin. Tuon tuostakin on näkevinään haamuja pimeässä. Kiväärit ovat käsillä, aina valmiina pamahtamaan. Illan viimeinen rusko leimuaa lännessä. Saksalaisten granaatit vielä jylisten harvalleen halkovat ilmaa, ja ne osuvat tarkkaan.
Suolla rääkkä huutaa halki yön. Pikkulinnut joskus piipittävät.
Venäläisten asemilta kuuluu selvä huuto:
— Suomalaiset tulkaa tänne, saatte leipää ja ampuminen lakkaa. Eikä teidän maanne koskaan tule vapaaksi.
Värisyttää. — Petturitko siellä meitä vielä pilkkaavat, vihollisen puolella?
Äkkiä pamahtaa useita kiväärinlaukauksia. Tammen juurelta kuuluu katkera valitus.