Mies selittää. He väittelevät, luutnantti alkaa syyttää miehiä pelkuruudesta, vihan puna hehkuu hänen poskillaan.
Hätäytyneenä silloin mies vastaa:
— Taistellaanpa Suomessa, niin saamme nähdä, kuka ennen pelkää, mutta täällä me taistelemme pimeydessä. Emme saa mitään tietoa kotimaastamme, kannattavatko he meitä, tunnustavatko edes meitä koskaan.
Luutnantti katsoo, hänen silmänsä aukenevat:
— Todellakin, niinkö te olette eläneet täällä pimeydessä. Tietysti te haluatte saada tietoja kotimaastanne. Teille täytyy toimittaa selvyys asemastanne. Nyt ymmärrän teidän epätoivonne ja tiedän, missä vika on ollut. Voin käsittää koko tuon ahdistuksen, missä olette eläneet. Minä tahtoisin syleillä teitä näistä pelastavista sanoistanne. Enhän ole voinut enkä tahtonut uskoa, että suomalaiset olisivat kykenemättömiä kestämään rasituksia ja taistelemaan. Suomiystävänä sellainen kokemus olisi minut masentanut. Mutta nyt luulen päässeeni asian perille.
Seuraavana iltana luutnantti Hallström kutsui luokseen noin kymmenkunnan miestä kolmannesta komppaniasta pitäen heille verrattoman, puheen, jonka yksityiskohtia en voi muistaa, vaikka sen herättämä tunnelma on usein palannut mieleeni. Tuossa matalassa maanalaisessa majassa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kynttilä valaisi himmeästi huonetta ja hämärästä näkyivät vain nuo ilmeikkäät kasvot, joilla kaikilla kuvastui hetken suuri edesvastuu ja vakavuus.
Rohkaisevalta, uudelta ja erikoiselta tuntui jo yksinään sana "asetoverit", jolla luutnantti H. alkoi puheensa, verraten entisiin meistä käytettyihin "Leute" ja parhaassa tapauksessa "Jäger" sanoihin. Jälkimäisissä ei koskaan tuntunut sitä lämpöä, sitä likeistä suhdetta puhujan ja kuulijan välillä, kuin mikä tenhoavana kajahti vastaan sanasta "asetoverit". H. sanoi nyt vasta päässeensä selville meidän asemastamme ja lupasi tehdä voitavansa sen parantamiseksi. "Saksalaiset", hän jatkoi, "eivät koskaan voi käsittää teidän nykyistä käyttäytymistänne muuksi kuin rikolliseksi. Heille on sotilaskuri kaikki kaikessa. Jos te rettelöitte ja kieltäydytte taistelemasta, jättävät he teidät kokonaan, jättävät oman onnenne nojaan. He eivät milloinkaan voi, eivätkä halua kuulua joukkoon, joka tahtoo lähteä pois rintamalta. Jos Saksa hylkää teidät ja koko Suomen vapauden asian, silloin se on mennyttä ikuisesti. Muistakaa, että silta Suomen ja Saksan välillä on ollut vaikeasti ja suurin ponnistuksin rakennettavissa; teidän on mahdoton päästää sitä hajalle, antaa sen katketa. Huomatkaa, että yksin teistä riippuu tällä hetkellä Suomen tulevaisuus — tuleeko se vapaaksi, itsenäiseksi valtioksi, vai annetaanko sen ainaiseksi jäädä Venäjän ikeeseen. Teidän käytöstänne pidetään täällä silmällä kaikkialla. Teitä tarkastavat ei vain joukkoonne kuuluvat upseerit, vaan Saksan sotilasjohto ja valtiomiehet. Teissä he näkevät kuvastimen Suomen kansasta. Jos te käyttäydytte kehnosti, epämiehekkäästi, jättävät he teidät. Se kansa ei kykene elämään itsenäisenä, he ajattelevat, on kehittymätön roskakansa. Me emme tahdo olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa."
Hänen tuimissa, rehellisissä silmissään kiilsi liikutus. Hän sanoi olevansa Suomelle vieras, mutta vapauden taistelemalla hankkiminen poljetulle kansalle oli korkeimpia maallisia päämääriä, aate, jonka puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.
"Nyt riippuu kansanne koko tulevaisuus teistä. Pojat, minä sanon teille puolueettomana henkilönä: Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin taistella, vieläpä taistella niin tuimasti, että se huomataan ja tunnustetaan, ja jos te sen päätätte tehdä, voitte olla vakuutettuja, että minä puolestani panen kaikki alttiiksi isänmaanne vapausliikkeen hyväksi ja samalla lupaan koettaa saada aikaan kaikkia mahdollisia parannuksia asemaanne!"
Se puhe oli todella jotain muuta kuin mitä poikamme tähän asti olivat tottuneet kuulemaan. Ei kukaan ollut heille puhunut rohkaisten toverin tavoin.