Ensi uutisekseen se sai kuulla, että Saksan keisari oli vihollisvalloille tehnyt rauhan tarjouksen. Elettiin jännittyneen odotuksen aikoja. Ehkäpä vihdoinkin oli sota loppuva, päättyvä tuo sairaaloinen, mieletön murhaaminen, jossa maailman jaloimmat kansat vuodattivat nuorisonsa raikkaan veren kuiviin, siten mielettömässä vihassaan turmellen oman tulevaisuutensa. Miten jalona näkyikään tuona hetkenä mielessämme Saksan kansa torjuessaan voitokkaana rajoiltaan luvultaan moninkertaista vihollista, tarjotessaan rauhaa, mutta aina valmiina jatkamaankin taistelua, jos vihollinen pysyi leppymättömänä. Oli rauhantoiveitten joulu v. 1916.
Libau on sievä rantakaupunki, mutkikkaine katuineen, rantapuistoineen ja uljaine näköaloineen Itämeren vaahtoaville ulapoille. Siellä oli kirjastoja, lukusaleja, kahviloita, jotka pian olivat viheriätakkisia jääkäreitä tulvillaan. Libaun asutus on oikeaa sekamelskaa, sillä siellä on Venäjän läntisten rajamaitten kaikkia kansallisuuksia, lättiläisiä, puolalaisia, liettualaisia ja juutalaisia.
Jääkärien tavat ja varsinkin heidän täällä tuntematon sointuva äidinkielensä herättivät kaikkialla ihmettelyä, kunnes levisi tieto, että kaupunkiin tullut uusi pataljoona oli suomalainen vapaajoukko.
17 päivänä marraskuuta Kuurinmaan kenraalikuvernööri von Alten otti vastaan pataljoonan paraatin lausuen suomalaiset tervetulleiksi kaupunkiin. "Ne aatteet, joiden puolesta te taistelette ovat korkeita, jaloja", hän jatkoi. "Te olette tehneet rintamalla kunnollisesti työtä. Me saksalaiset tulemme myöskin uskollisesti taistelemaan teidän kanssanne ja suojelemaan kansaanne ja kotimaatanne. Kun suuri taistelu itärintamalla taas alkaa, on teidän oltava hyvässä kunnossa, sillä silloin kysytään kestävyyttä ja hyvää mieskuria."
Niin kului joulu levossa. Uusi vuosi murskasi rauhan toiveet. Mutta uudet vaarat ja kärsimykset kohtasivat Saksan kansan entistään yksimielisempänä. Koko kansalle oli selvinnyt, että vihollisen päämääränä oli kokonaan kukistaa Saksan kansa, nöyryyttää ja masentaa se vuosisadaksi ja niin ollen ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa taistelua. "Vain entistä lujemmilla iskuilla on meidän todistettava voittamattomuutemme. Ne olkoot ainoa vastaus vihollistemme häikäilemättömiin vaatimuksiin. Deutsches Mickel, werde hart!" kirjoittivat Saksan sanomalehdet.
Mutta uusi vuosi vei odottamatta pataljoonammekin uudelleen taisteluntelmeeseen, niin ankaraan, ettemme sellaista vielä olleet ennen kokeneetkaan.
Valkeni 5 päivä tammikuuta. Hämmästyttävä uutinen kierteli pataljoonassa: majuri Baier on siirretty toiseen joukkoon! Outoja aavistuksia, ristiriitaisia tunnelmia herätti tuo tieto. Olihan monella yhtä ja toista majuria vastaankin, mutta erota hänestä, vanhasta, uskollisesta pataljoonan komentajasta, sitä ei kukaan halunnut. Tieto oli yllätys joukolle.
Marssittiin jälleen paraatikentälle. Monessa sellaisessa tilaisuudessa olemme olleet, mutta aivan erikoinen oli tunnelma tänään. Nyt vasta nähtiin selvästi majurin hyvät puolet: hänen hehkuva intonsa ja harrastuksensa Suomen vapauden asiaa kohtaan. Meidän kanssamme ei ollut helppo kenenkään tulla toimeen. Hänellä, majurillakin oli ollut monta kovaa päivää kestettävänä juuri meidän tähtemme. Monta nuhtelevaa, mutta myöskin monta innostuttavaa, rohkaisevaa puhetta hän oli pitänyt. Nyt hän piti jäähyväispuheensa. Hän oli masentunut, ero oli hänelle katkera, kuten arvata sopi. Olihan hän kiinnittänyt rohkeimmat, suurimmat toiveensa ja suunnitelmansa juuri tähän pieneen joukkoon, jonka tehtävä ja päämäärä oli niin kaukainen, mutta mielenkiintoinen. Nyt, kun pataljoonamme oli tuotu lepäämään, järjestettäväksi uudelleen ja kouluutettavaksi päätehtäväänsä Suomen vapaustaistelua varten, nyt hänen täytyi erota. Mutta hän lupasi: "Sinä hetkenä, jolloin te lähdette kotimaahanne, olen minä jälleen teidän mukananne!"
Tuskin oli pataljoona tämän juhlallisuuden jälkeen ehtinyt hajaantua kaupunkiin, kun jo lähetit saivat käskyn kiertää kaupungin, kadut ja kahvilat. Pataljoona oli hälyytetty, sen oli neljässä tunnissa oltava valmiina lähtemään rintamalle.
Mitä oli tapahtunut? Äsken majuri vakuutti, että pataljoonaa ei viedä taisteluun että se kouluutetaan ja varustetaan vasta Suomen vapaustaistelussa käytettäväksi.