Kello 5 saapuu ilmoitus: "Hyökkäys lyöty takaisin, venäläiset ovat kärsineet kaikkialla suuren tappion." Saksalaisten linjat ovat taas horjumattomat. Tie Mitauhun suljettu.
Seuraavana päivänä komppaniamme puolusti noin puolen kilometrin pituista suoaluetta joen länsirannalla. Päivällä rakennettiin esteitä ja illan tullen ne asetettiin paikoilleen, rakennettiin pitkä suojus yli suon jokirantaan saakka.
* * * * *
18/1 17. Vääpeli Vick marssitti joukkueen kylään, rakentamaan okalanka-aitaa. Ryssäin tähystäjät kuitenkin pian keksivät työssä olevat miehet ja hetken kuluttua alkoi sataa shrapnelleja taloihin. Työ oli keskeytettävä. Ryhmä kerrallaan pyrimme syöksyttäin metsän turviin, mutta erään ryhmän mukana tuli kaksi miestä liikaa ja vääpeli antoi jälellä olevien ryhmien seisoa puoli tuntia kartanolla pahimman pommituksen aikana. Todellakin omituinen sotilaskurin kasvatuskeino.
18 päivänä tammikuuta pataljoona palasi Mitauhun. Siellä oli ensi hyökkäyspäivinä vallinnut kauhu ja sekasorto. Eri virastot olivat jo pakanneet tavaransa peräytymistä varten. Moni piti Mitauta menetettynä, mutta apujoukot tulivat odottamattoman pian, länsirintamalta saakka tuli noita teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja, joita ei ennen täällä rauhallisilla itämailla oltu nähtykään, tuli jääkäreitä, m.m. Kaartin Jääkärirykmentti, siis maan parhaita joukkoja. Ne olivat toista väkeä kuin vanhat maanpuolustajat, nuoria, ryhdikkäitä ja ylpeitä. He kerskailivat olleensa mukana niin ja niin monessa hyökkäyksessä ja kertoivat upseereistaan, etteivät ne hyökkäyksen kestäessä koskaan heittäydy maahan, vaan kulkevat komennellen ja tarkastellen monokkeli silmässään kuin harjoituskentällä. Sellaista liikettä ei Mitaussa ole koskaan ollut.
Alkavan saksalaisen hyökkäyksen aikana aiottiin suomalaisia käyttää hiihtojoukkona ja parin viikon ajan pidettiin ahkeria hiihtoharjoituksia. Ne, jotka syystä tai toisesta eivät kyenneet hiihtämään, yhdistettiin yhdeksi komppaniaksi, jota hiihtäjät ilveillen nimittivät "lentokomppaniaksi", se kun muutamaksi päiväksi joutui Mitaun lentokentälle lunta luomaan.
Tykkien mahtava jyminä kuului Mitauhun aamusta iltaan asti. Tuon tuostakin hälyytettiin saksalaisia joukkoja. Lähetit kulkivat kahviloissa ja elävissä kuvissa huutaen keskellä näytöstä hätyytettyjen joukkojen nimiä. Hevosilla tai autoilla vietiin nuo komeat ryntäyspataljoonat rintamalle ja tuotiin taas takaisin, kun ne olivat suorittaneet tehtävänsä. Rintamalla yhä jatkui ankara kähäkkä.
Tammikuun 24 päivänä oli suomalaisen pataljoonan vuoro lähteä. Siiloinpa muutama kymmen miestä teki tenän. He vetosivat majurin sanoihin ja lausuivat mielipiteenään, että on jo aika ruveta täyttämään moneen kertaan annettuja lupauksia. Tällä kertaa tuo liike ei saavuttanut kannatusta, vaan kieltäytyneiden tekoa paheksuttiin ankarasti. Jos kerran saksalaiset vaaran ja hädän tullen tarvitsevat apuamme, on meidän kunnianasiamme antaa sitä, oli muiden miesten mielipide. Pataljoona lähti. Valkeihin puettu hiihtojoukko lipui pitkänä jonona Aa-joen jäällä Mangalin kylää kohti, missä venäläisten pommitukset olivat kiihkeimmät. Ennen meitä oli lähtenyt Kaartin Jääkäripataljoona ja jo matkalla näkyi tuloksia heidän toiminnastaan. Vastaan tuli vankilauma toisensa perästä sekä upseereja että miehistöä, tuli uupuneina, alla päin, mutta tuntui kuin heidän silmissään olisi nähnyt ilon välähdyksen siitä, että olivat päässeet taistelun hermoja piinaavasta melskeestä ja kärsimyksistä.
Yö levätään Udran kylässä. Taistelun pauhinasta saattaa päättää saksalaisten hyökkäävän. Tykkituli jylyää ankarana aamuun asti. Kylän lähellä on suuria raskaita tykkejä ja moni asiaan innostunut ei voi pidättää haluaan tarkastaa niitä läheltä. Eräs hämäläinen kuvailee, mikä vaikutus suurella mörssärillä oli läheltä katsojaan.
— Kun minä tarkastin sen piipun putkea, niin tuo saksalainen vietävä laukaisi ja — voi jumalauta! Minä koitin leukojani, oliko yhtään hammasta jälellä. Ja se mua vielä harmitti että lähellä seisova hevonen ei yhtään pelästynyt ja minä jääkäri olin selälleni lentää.