Saksalaisten asema Aa-joella oli vaikea. Heitettyinä asemistaan he saivat yötä päivää maata hangella ojissa vihollisen granaatti- ja shrapnellitulen alaisina, melkein suojattomina, kestäen talvipakkasta ja mitä ankarimpia rasituksia.
Venäläiset olivat viivytelleet hyökkäyksessään ja se seikka pelasti aseman. Sen sijaan että olisivat täydellä tarmolla jatkaneet ja laajentaneet menestystään he toimivat päättämättömästi. Seuraavana aamuna jo saapui saksalaista tykistöä ja apujoukkoja paikalle. Aluksi patterit muuttelivat paikasta toiseen salatakseen vähäistä lukumääräänsä, ampuivat milloin mistäkin metsän reunasta, välistä läheltä, väliin kaukaa ja luultavasti onnistuivatkin pettämään vihollisia. Mutta pian niitä tuli enemmän. Koko maantien pituudelta marssi jalkaväkeä ja tykistöä uhatulle alueelle. Näillä suoseuduilla ei ollut tarpeeksi rakennuksia, jonka vuoksi vastatulleet joukot rakensivat sinne tänne metsien keskelle korkeita telttoja asunnoikseen.
Vihollisen puolelta tulleet ylijuoksijat kertoivat yöllä 12 päivää vastaan alkavan venäläisten yleishyökkäyksen Aa-joen yli. Iltahämärässä pataljoonamme kulki aivan joen länsirannalla olevaan Ladshen kylään. Majuri itse oli mukana. Hän ei ollut vaaran tullen tahtonut jättää poikiaan. Koko yön pommitti vihollinen ankarasti kylää hyökkäystä valmistellen. Majurin esikunta oli eräässä kivirakennuksessa kylän keskellä. Vihollisen järeät granaatit räjähtelivät ylt'ympäri iskien valtavia kuoppia maahan, ja jäätyneet soramöhkäleet rapisivat seinissä ja katoilla. Majuri Baier kulki rauhallisena ympäri valvoen ja odotellen sekä rohkaisten lähettejään. Hän oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin muinoin taisteluharjoituksissa Lockstedtin kentillä, ikäänkuin vaaraa ja kuolemaa ei olisi ollutkaan.
— Älkää vain antako ryssän ampua itseänne kuoliaiksi, hän puheli läheteilleen hymyillen. Minä tahdon viedä teidät kaikki Suomeen. Ja hetken kuluttua hän toi laatikon sikareja, tarjosi miehille rauhoittavat savut vakuutellen: "Ich bin doch der Familienvater." (Minähän olen tämän perheen isä.)
Aamun tullen jännitys kasvoi äärimmilleen. Kello 2 hyökkäys alkoi. Taas valaisivat raketit tienoon, kaikkialla konekiväärit rätisivät ja saksalainen tykistö alkoi juhlallisen kaamean sulkutulensa. Komppaniat hälyytettiin. Jos venäläiset pääsisivät saksalaisten varustusten läpi, oli suomalaisten heitettävä heidät takaisin.
Ja majuri, hän seisoi maantiellä esikuntineen ja lähetteineen tehden kysymyksiä kuin olisimme olleet rauhallisella opetustunnilla.
— Mistä tiedätte, että juuri venäläiset nyt hyökkäävät? kysyy hän eräältä lähetiltä.
— Siitä, että saksalaiset patterit ampuvat sulkutulta, vastaa nuori jääkäri.
— Mitä sulkutulella tarkoitetaan? j.n.e. Lopuksi hänen kasvonsa saivat ankaran ilmeen.
— Siellä venäläiset kuolevat, hän lausui viitaten Aa-joen yli, missä konekiväärien ankaraa rätinää parhaillaan käsigranaattien jymähdykset säestivät. Sielläkin taistellaan Suomen hyväksi!