Saapuvat tiedot punaisten ennenkuulumattomista julmuuksista etelä-Suomessa, murhista, kidutuksista, kirkkojen häpäisemisistä j.n.e. Olivatko nuo työt mahdollisia Suomen kansalle, jonka sivistystä on vuosikymmeniä saarnattu joka juhlapuheessa, joka isänmaallisessa runoelmassa laulettu?
Ei! Se oli venäläistä henkeä! Idästä tarttunut ruttotauti raivosi punaisessa Suomessa!
Saapuvat tiedot Pohjanmaan noususta vapaustaisteluun. Valkoiset ovat valloittaneet Vaasan. Etelä-Pohjalaiset ovat riisuneet venäläisen sotaväen aseista, Oulu ja Tornio ovat vallatut, ensimäiset jääkärit ovat kaatuneet Torniossa.
Nyt on jääkäripataljoonan aika lähteä. Vihdoinkin isänmaa kutsuu poikansa takaisin!
Koko pataljoona oli kuohumistilassa. Nyt se oli täydelleen yksimielinen, kaikki entiset ristiriidat, kaikki katkeruus unohtui yhdellä iskulla. Pataljoonan lähetystö lähti sen komentajan hauptmanni Ausfeldin luo selvittämään tilannetta ja pyytämään häntä toimittamaan pataljoonalle luvan lähteä kotimaahan.
Samana päivänä hauptmanni Ausfeld matkusti Berliniin, mistä hän heti lähetti sähkösanoman vakuuttaen pataljoonan asiain olevan hyvällä kannalla. Alkoivat kuumeiset, kiireelliset valmistelut. On mahdoton sanoin kuvata tunnelmia pataljoonassa noina hetkinä. Miehet kulkivat kuin unissaan Libaun katuja, kuulematta, näkemättä mitään muuta kuin mielikuvituksen luomat kaukaiset taistelukuvat Pohjanmaalta, Savosta, Karjalasta, kukin kotiseuduiltaan. Vapautuksen hetki oli tullut vihdoinkin! "Nähdä kerran vielä kotimaa, kotiseutu ja sitten tulkoon mitä tahansa!" oli kaikkien huulilla.
LÄHTÖVALMISTUKSIA
Pataljoonan kuntoonpanemiseen kului ainakin viikonpäivät. Jälleen pidettiin tarkastuksia. Kaikki huono ja kulunut hyljättiin ja joka mies sai uudet vihreät puvut ja kunnon varustukset. Saksalaiset eivät tahtoneet lähettää ryysyistä joukkoa Suomeen. Tällä välin saapui Suomesta maan laillisen hallituksen kuriiri ja kaksi höyrylaivaa pataljoonaa hakemaan. Eräänä aamuna astui komppanian huoneistoon pari vakavaa suomalaista merikarhua puhelemaan kotimaan kuulumisia ja he lienevät harvoin läpäisseet sellaista tutkintoa, mihin he nyt antautuivat. Toinen heistä, eräs etelä-Suomen talonomistaja oli ennen sotaa pari viikkoa kitunut Turussa punaisten vankina, saanut selkäänsä ja potkuja, niin että sai niitä potea useita viikkoja. Vallankaappauksesta kuultuaan hän heti alkoi hommata pataljoonaa kotiin. Punaisista hän lausui mielipiteenään, että entiset rauhalliset ihmiset ja tuttavatkin oli vallannut sellainen kiihko, että he tuntuivat yht'äkkiä muuttuneen mielipuoliksi. Mitä he oikein vaativat ja tahtoivat, siitä harva oli selvillä. Venäläiset sotilaat kulkivat konekivääreillä varustetuissa autoissa pitkin maaseutua pannen toimeen kotitarkastuksia, eikä koko Suomessa ollut minkäänlaista hengen eikä omaisuuden turvaa.
Muutaman päivän kuluttua suomalaiset höyrylaivat Arcturus ja jokin pikku rähjä Castor, tai mikä lienee nimeltään ollut, saapuivat Libaun satamaan ja jääkärit tuumailivat, että jo viimeinkin taisi tulla lähtö. Sitä oli toivottu, jopa valmisteltu niin monet monituiset kerrat, että lopulta koko asia tuntui mahdottomalta. Jos kuka jääkäreille kuukausi sitten olisi puhunut Suomeen lähdöstä, olisi hän saanut vastaukseksi:
— Ä-ä-älä nyt viitsi ruveta visertelemään.