Arcturus lipuu aallolta aallolle kohti aukeaa Itämerta. Libau jää kauas. Silloin pieni nopea alus kiitää rinnallemme. Jälelle jääneet upseerit olivat rynnäköllä vallanneet pienen rannikkolaivan ja seurasivat matkuettamme ulos aavalle asti. Vihdoin tuo pikku alus ei kyennyt enää kilpailemaan uhkean Itämeren laivamme rinnalla. Se kääntyi takaisin viime jäähyväiset jätettyään. Suomalainen pataljoona kiiti eteenpäin pohjoista kohti. Aavalla merellä nostettiin Suomen lippu laivan perään. Se hulmusi ja lepatti ylpeänä, vapaana, satojen riemusta loistavien katseitten ihailemana.
KOTIMATKA.
Arcturus kyntää Itämeren aaltoja. Vesi solisee, läiskyy suurina suolaisina pisaroina laivan kannelle. Pohjatuuli peuhaa ja pelmuaa touveissa, myllertää meressä, räiskii ja pärskii kuin mikäkin ilakoiva merielävä.
Laivan keula ja kannet vilisevät miehiä. Etukannella katselija vasta oikein nauttii nähdessään, miten keula puskee tumman, vellovan aallokon pintaan ja syöksyy sähisten ja kohisten eteenpäin. Vesi yrittää vastustella, aallot lyövät koko kyljellään voimakkaasti vastaan, käännähtävät siinä selkäpuolelleen, paremmin oikein hartiain-voimalla laivan runkoa puskaistakseen, mutta niiden voimanponnistukset ovat turhat. Minkäpä sille tekee väkevämmälleen ja terävämmälleen muuta kuin katkeaa ja murskautuu, ja Arcturus ihan kuin leikillään siinä kikkaa katkaisee aallon toisensa jälkeen ja lipuu paksua savua piipuistaan pursuttaen yhä avarammille ulapoille Suomen lippu mastossaan hulmuamassa.
Taivas on pilvessä, Itämeri pauhaa synkkänä, mustana, väliin vaahdosta valkeana. Sen katselijoilla posket ja otsa polttavat kuin kuumeessa. Suonen lyönti tuntuu ohimoissa. Tuo kylmä talvinen tuuli tekee sanomattoman hyvää. On nautinto antaa sen viilentää koko kasvoja sulkea silmänsä ja tuntea kiitävänsä hyvää vauhtia pohjoista kohti.
Kaukana aallokko pärskyy ja roiskuu suurina, valkeina vaahdon peittäminä vuorina. Vasemmalla näkyvät Saksan rannikon kalliot ja laaksomaat. Koko valoisan ajan päivästä kuljemme rannikon suojassa. Sitten yöllä yht'äkkiä kaikki valot sammutetaan ja pimeä laiva syöksyy suurimmalla vauhdillaan puhkuen ja sähisten synkän Itämeren yli suoraan Ruotsin rannikkoa kohti.
Aamun sarastaessa on uusia saaria ja rannikko taas näkyvissä, Ruotsin ranta. Arcturus on ankkurissa peilityynessä lahden poukamassa. Olemme onnellisesti päässeet Itämeren yli. Saksalaiset lentäjät olivat kertoneet venäläisten torpeedoveneitten ja parin risteilijän lähteneen merelle ajamaan takaa meikäläisiä. Nyt olimme jo saavuttamattomissa.
— Mutta miksi tässä odotellaan? kyselevät jääkärit kärsimättöminä.
— Eikö sitä paineta taas eteenpäin: Pohjalaiset ne ottavat kohta
Tampereen ilman meitä.
— Helsingin ottavat ja kuka sinne sitte enää kehtaa mennä.
Päivämies koettaa rauhoitella: — Älkää hätiköikö, jaksetaan kai sitä toistakin laivaa odotella!