— Ka mitä toista laivaa?
— Castoria, tykistön laivaa!
Nyt muistavat miehet, että eskaaderiimme tosiaankin kuului toinenkin, mitätön, pieni alus, johon tykistö oli sijoitettu. Sitäkös alettiin nyt naljailla.
— Mokomakin kanuunavene! Olisi heitetty sille köydenpätkä ennen merelle lähtöä, niin olisimme jo molemmat täällä.
— Vielä sitä sammakkoa ruvetaan tässä perässä laahaamaan.
— Onko siinä ropelliakaan. Taitaa liikkua tuulen voimalla.
— Ja mihinkä se silloin pääsee tällä vastatuulella. Takaisin se on seilannut Libauhun.
— Vai että "Castori" piti panna tuolle nimeksi.
— Mokomallekin rääppänälle!
Puolen päivän aikaan vasta Castorin savu alkaa näkyä taivaanrannalla. Merenkäynti on ankara. Tuo pieni laivanpahanen keikkuu ja tanssii aallokossa, väliin katoaa syvyyteen niin että piipuista tupruava savu vain sen paikan ilmaisee, väliin taas heilahtaa maan ja taivaan välillä, että päätä huimaa sitä katsellessa. Viimeiset voimansa ponnistettuaan se pihisten ja ähkyen saapuu Arcturuksen rinnalle huohotellen matkan vaivoista. Suurin osa miehistöä on merikipeänä.