Päivät jatkavat taas matkaa yhdessä. Ruotsin rannikon päivänpaisteiset viirut lännessä näyttävät lipuvan ohi pitkänä, loppumattomana aallonharjana.
Tukholman leveysasteen pohjoispuolella alkaa ilmestyä jääsohjoa. Pohjoisempana se yhä laajenee velloviksi kentiksi ja niiden takana läikkyvät jäälautat säihkyvän kirkkaina. Arcturuksen työ alkaa käydä yhä raskaammaksi. Kohta on edessä luja, hellittämätön, silmänkantamattomiin ulottuva jääkenttä. Arcturus puskee uljaasti sen sisään halkoen leveän vanan. Castor pysyttelee nyt hartaasti perässä, laivan kylki jytisee, jääkenttä halkeilee kumahdellen. Rouskuen ja sähisten jää keulassa murtuu. Mutta tuo kiinteä kenttä käy yhä lujemmaksi ja taipumattomammaksi, laiva tutisee, saa yhä ankarampia tölmäyksiä. Sakeana pursuaa savupatsas taivaalle piipuista ja koneet jyskyttävät raskaasti, epätoivoisesti. Vihdoin Arcturus pysähtyy. Sen voimat ovat uupuneet. Kärsimättöminä kulkevat jääkärit jäätiköllä.
Sampoa odotetaan päivä jopa toinenkin. Sen seikkailut ovat kaikkien huulilla. Missä kummassa se nyt viipyy?
Sitten vihdoin illan hämärtäessä näkyy kaukana savua.
Sampo näkyy! Kaikki miehet kapuavat kannelle. Ankara on työ murtajallekin. Sen laaja runko hiljalleen kuitenkin kasvaa jäätiköstä. Uljaasti se painaa röykkiöt allensa, sen laidoissa pursuu ja vaahtoo sininen aallokko.
Eläköön-huudoilla Arcturuksen miehistö tervehtii saapunutta pelastajaa.
Laivue alkaa taas pyrkiä pohjoista kohti. Castor on jätetty lepäämään. Sen miehistö muutettiin Sampoon. Pakkanen kiihtyy. Sammon äsken avaama uoma on jäätynyt uudelleen. Yötä päivää koneet ryskävät, laivan kyljet vinkuvat ja voihkivat, mutta eteenpäin on päästävä hinnalla millä tahansa.
Vihdoin monen päivän matkan perästä itäiseltä taivaanrannalta kohoaa pieni nyppylä yli jäätikön. Kannet ja laivan keula ovat mustanaan miestä. Kiikarit kulkevat kädestä käteen. Ensimäinen majakka Suomen rannalla on näkyvissä. Yht'äkkiä alkaa sydän sykkiä niin rajusti kuin se tahtoisi repäistä rinnan. Kasvot sävähtävät tulipunaisiksi. Sanomaton, kuvaamaton lämpö, huumaava riemun ja onnen tunne täyttää koko olemuksen. Kyyneleet, joiden lähteittenkin jo luultiin iäksi kuivuneen, ovat väkisin kihota silmäkulmaan.
Tuolla vasemmalla kirkastuu pilvien keskeltä ensimäinen saari, oikealta toinen. Suomen ranta on näkyvissä. Lähemmäs tultaessa näkyvät nuo tutut ruskeat kalliot ja harvat havumetsät. Itämyrsky pauhaa, vinkuu ja puhaltaa, jääkentät kimaltavat päivän säteissä. Kaikkialla touveissa, mastoissa, merellä ja saarilla, soi ja heläjää kuin ennenkuulumaton musiikki. Suomen metsien humina kuuluu kaukaisena valtavana tervehdyshymninä ja hivelee rintaa. Kylmä tuuli viilentää kuumeisia hehkuvia poskia ja otsaa.
Kaikki miehet ovat kannella. Päiväkauden he seisovat siinä sanattomina, liikkumattomina, katsellen ahmien kauan kaivattuja Suomen rantoja, hengittäen sen tuulia, havumetsien tuoksua. "Yö on iäks' mennyt pois!" Vihdoin saapuvat ensimäiset ihmiset, suomalaiset pojat ja tytöt mikä suksilla mikä jalan. Tulee miehiä valkeat nauhat käsivarressa — suojeluskuntalaisia. Laivan ympärille kertyy parvi väkeä. Eläköön-huudoilla he tervehtivät jääkäreitä. Parvi kasvaa. Saattajat juoksevat laivan perässä kilometrejä. Toiset jäävät uupuneina jälkeen, mutta saarilta ja mantereelta saapuu yhä uusia joukkoja liput mukanaan. Arcturuskin liputtaa, mastosta mastoon liput liehuvat, vimppelit välkkyvät ja ilakoivat. Tämähän on riemusaattoa.