— Onko tuolla jo Haaparanta? kysyy eräs tovereistani.
— Ei likikään. Tornio se vasta on.
Lämmin tunne käy sydämessä. Tuolla on siis viimeinen niemeke Suomen rantaa! Vähitellen sekin jää jälelle, häipyy yhä kauemmas — katoaa pimenevään yöhön. Mutta samalla syttyy lännessä uusia kirkkaita valoja.
— Haaparanta! riemuitsemme.
— Nyt nopeaan! opas huutaa. Juoksujalkaa ponnistamme eteenpäin. Opas suksillaan kiitää kaukana edellä. Noin kilometrin juoksemme, hengitys kiihtyy, rinta huokuu raskaasti. Jalat tuntuvat horjuvan.
Kaukana korkean jääröykkiön juurella opas seisoo odotellen, hymyillen.
— Nyt saatte panna maata ja levätä! hän sanoo. Toistamista ei tarvittu. Pian kaikki miehet makaavat jäällä. Rinnat aaltoavat ankaran pitkän juoksun jälkeen. Tuntuu kuin nouseminen olisi mahdotonta. Haluttaa iäksi jäädä tähän jääröykkiön juurelle, unhottaa kaikki!
Kaukana loistaa yhtenä valomerenä Haaparanta. Olemme Ruotsin puolella, vapaassa maassa. Santarmien kiväärinluodit eivät täällä uhkaa. Kasakat pamppuineen ja piikkeineen ovat kaukana. Olemme vapaat!
Siinä lepäävät Suomen nuorukaiset, kodittomina maanpakolaisina vieraan rannan jäällä kauan ja ääneti katsellen korkeuteen tähtitaivasta ja sen alla kiitäviä läpikuultavia pilvenhattaroita — muistelevat kotiaan, menneitä rauhan ja onnen päiviä ja moni kaipauksen huokaus pusertuu rinnoista pakkasyöhön.
— Jokohan taas jaksettaisiin lähteä? kyselee opas hymyillen. Mies, Jokisalo nimeltään, on kuin uudestaan syntynyt, puhelias, vilkas ja hyvänsävyinen ihminen. Nyt hän selittelee rantaseudun nähtävyyksiä.