Katsellaan, käännellään.
— Pe-pe-perin on pieni, murahtaa yksi toisensa jälkeen. No, tästä ei auta hämmästyä. Saksassa ei ole ruokaa liiaksi. Onhan tunnettua, että viholliset koettavat kostotoimillaan tappaa Saksan kansan nälkään.
Seuraava lahja komissilta on ruokakuppi. Käsi vavahtelee sitä vastaanottaessa. Ruosteinen, musta, ammoisina aikoina tinattu "pakki", kuten sitä nimitetään, työnnetään ilman valittamismahdollisuuksia jokaiselle käteen.
— Tästäkö sitä syödään?
Tovereita saapuu ympärille. He ovat päässeet rangaistusäkseerauksestaan. Miten ivallisesti he hymyilevät!
— Missä sitä sopisi pestä tätä pakkia?
— Tuolla pihalla on kaivo, ottakaa santaa pihamaalta ja kuuratkaa sillä; ei täällä auta nurkuileminen! selitetään ympärillä. Siinä muutamia viikkoja aikaisemmin olleet ylpeilevät ja jakelevat ilmaiseksi neuvojaan.
— Jo pistivät pojat nenänsä loukkoon.
Käymme kaivolle. Maisterit ja ylioppilaat siellä kykkivät, tahkoavat ravalla ruokakuppejaan ja lähtevät noutamaan soppa-annoksensa. — Muisteleepa siinä moni haikein mielin aikoja, jolloin syötiin puhtaalla liinalla katetulta pöydältä, porsliinilautasilta ja nyrpisteltiin nenää, jos pienikin rikka oli ruuasta löytyvinään. Rahamiehet kyllä saivat läheisistä kylän hotelleista kunnon aterian, mutta Damokleen miekka välkkyy uhkaavana heillekin, sillä mukana tuodut rahat hupenevat arveluttavan nopeasti ja uusien saantia ei voi ajatellakaan. Sotilaan palkka taas on 33 penniä päivässä. Eipä auta muu kuin huolettomilla sanansutkauksilla yrittää pitää mieltä virkeänä nälän iltaisin vatsassa kurniessa.
Ensimäinen ateria onkin koomillisin hetki koko leirielämässä. Musikanttimme on aivan ymmällä. Näen vieläkin hänet elävästi tuona hetkenä. Hän nostaa varovaisesti savustetun silakan hännästä ylös. Niitä on annettu 3 kappaletta leivän mukana. Tietämättä, mitä tehdä, hän ajatuksissaan kastaa sen soppakuppiin ja haukkaa siltä pään niin synkän vakavana kuin istuisi hautajaisissa — vanhempien toverien siinä ympärillä virnistellessä ja silmää iskiessä.