— Lähdetäänpä sitten allekirjoittamaan sitoumus, kehottelee suomalainen jefreitteri, jonka haltuun olemme uskotut.
— Sitoumus, kummastelemme. Vielä tässä sitoumuksia tarvitaan!
Taas rekryyttijoukko marssii suureen lukutupaan, jota öljylamput himmeästi valaisevat. Pari upseeria on todistamassa tätä juhlallista toimitusta. Sitoumuksen sisällys hämmästyttää miehiä. Sen mukaan Saksan sotilasjohto saa käyttää meitä millä rintamalla tahansa, eikä meillä ole oikeutta tehdä mitään vaatimuksia Saksan valtiolle.
On luonnollista, että tällainen omituinen sopimus masentaa miesten mielen. Jotkut kieltäytyvät sellaista allekirjoittamasta. Mutta mikäpä auttaa. Kuka tietää, mihin joutuu kieltäytyessään. Saksalainen upseeri selittää, että sitoumus on vain muodollisuus, ja lupaa, ettei pataljoonaa käytetä muuten kuin suorastaan Suomen hyväksi, mikä lupaus sitten pidettiinkin pyhänä. Vahvistukseksi sitoumukselle puristamme tuon ryhdikkään upseerin kättä.
Tulee ilta tälle tapauksista ja kokemuksista rikkaalle päivälle. Täsmälleen kello 10 sammutetaan valot ja silloin on jokaisen miehen oltava sängyssä. Kaikki tapahtuu komennon mukaan, nouseminen ja nukkuminenkin. Jos sotilas esim. julistetaan sairaaksi, täytyy hänen sairastaa; jos lääkäri taas pitää häntä terveenä, täytyy hänen olla mukana työssä ja harjoituksissa, vaikka olisi menehtymäisillään. Saksan sotaväessä on vain terveitä tai kuolemansairaita, muita ei tunneta, terveysaliupseeri vakuuttaa. Vähitellen alkaa tuo ankara järjestys selvetä rekryytille kaikessa armottomuudessaan. Ja sitten vielä on jollakin otsaa laulaa:
"Soldatenleben, das heisst lustig sein!" — Mikä iva, miettii rekryytti, joka vaistomaisesti tulee ajatelleeksi entisiä harhaluulojaan sotilaselämän komeudesta ja loistosta. Ensimäisenä iltana rekryytti on sitä mieltä, että tuollaisen runonpätkän kirjoittaja olisi kammottavasta tosiasiain ilmeisestä vääristelystä ja käsitteiden hämmentämisestä pantava vähintään jalkapuuhun. — Mutta runoilijoita ei voi ottaa vakavalta kaunalta, hän sitten miettii halveksuen.
Yö on rauhaton. Uni ei tahdo tulla silmiin. Ajatukset liitävät kuin villit ratsut ylt'ympäri. Sydän on tulvillaan kaikkea koettua ja kestettyä. Siellä pimeässä valvoessaan miehet karistelevat kurkkujaan ja kääntelevät vuoteillaan miettien:
— Pohjola, Pohjola! rauhallinen kotipirtti Suomen saloilla. Sinne jäi mielenrauha, vapaus, — siellä kadotettu paratiisi!
Kukapa tietää, miten monet äsken sotilaiksi julistetut nuorukaiset tuona unettomana ensi yönä katseet kiiluvina suunnittelivat, millä ilveellä pääsisi pötkimään matkaansa koko kruunun talosta? Suunnitelmat raukesivat omaan mahdottomuuteensa. Uni tuli vähitellen ja vei nuoren sotasankarin sielun kauas kotimaahan rakkaille, päivänpaisteisille lapsuusajan leikkitantereille.