Vääpeli astuu hänen eteensä. Rekryytti lyö kantapäänsä naksauttaen yhteen alkaen tähystää jotain pistettä avaruudessa. Asettukaammepa hetkeksi vain tuon rekryytin kenttäharmaan harjoituspuvun asukkaaksi ja omistajaksi. Olemme koko aamupuolen putsailleet joka vaatepartta erikseen, tarkastuttaneet tovereillamme, että lakki on päässä millimetrilleen suorassa kokardi keskellä otsaa. Luulemme tietenkin pukumme olevan mitä parhaassa kunnossa. Ei niin moittimisen hiventä. Arvelemmepa vielä päälle päätteeksi olevamme pulskannäköinen sotilas, peloton ja nuhteeton, ja tottumattomana sotilastapoihin meissä jo sykähtää toivo, että tuo edessämme seisova punakka tarkastelija varmaankin on erikoisesti kiinnittänyt huomiota meidän ryhtiimme ja sotilaalliseen ulkomuotoomme. Ehkäpä tuo ihravatsa vääpeli alkaa siinä kiittää meitä komppanian läsnä ollessa esim. seuraavaan tapaan:
— Katsokaa nyt, koko kolmas komppania. Tässä on sotilas, oikea sotilas!
Puku kunnossa, napit paikoillaan, kaulus puhdas, saappaat kiillotetut.
Ottakaa esimerkkiä tästä miehestä. Mikä teidän nimenne on? — — — Hm!
Teillä on hyvät toiveet tulla nopeasti korotetuksi!
Turhaa lorua. Luuletteko että tuo hirmu kehuisi jotain alaisistaan. Päinvastoin. Hän kiinnittää heti huomionsa tuohon Akilleen kantapäähän, joka ties mistä on sattumalta lentänyt juuri meidän leukamme alle, jääden siihen törröttämään koko maailman nähtäväksi. Turhaan odotettuamme luultua ylistyspuhetta, välähtävät katseemme edellämainitusta pisteestä herra vääpelin leimuaviin, pahaa ennustaviin silmiin. Mainittu avaruuden piste aitaa tanssia kaikissa mahdollisissa värivivahteissa silmiemme molemmin puolin.
Mutta vääpeli seisoo yhä ääneti edessämme lihavana, röyhkeänä, ilkeä hymy huulillaan. Vihdoin myrsky puhkeaa:
— Gott im Himmel! jyrähtää nenämme edessä. Kuinka te kehtaatte. Ettekö ollenkaan tunne häpyä hyvä herra? — — — — — — Ettekö häpeä tulla riviin puoliaiastomana. Eikö teillä ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten sotilaan tulee reklementtien mukaisesti pukeutua — mitäh? Teidän pukunne on aivan mahdoton, osoittaa mitä suurinta huolimattomuutta. Te — — — teillä on toinen nappi ylhäältä — — — auki! Mikä teidän nimenne on?
Rekryytti kalpenee, yrittää parantaa asiaa tuota pikaa panemalla napin kiinni.
— Donnerwetter — — — kuka kirkas ilmestys teidän on käskenyt tehdä jotain? Oletteko ihan hullu! Te seisotte perusasennossa liikkumatta siksi kunnes teille annetaan jokin käsky — — — ymmärrättekö? Teissä ei ole vielä hitustakaan militääriä.
Vääpeli huokaa, luo murhaavan, halveksuvan katseen kynttiläsuorana törröttävään rekryyttiin.
— Mitä te minua töllistelette! ärjäsee hän uudelleen.
Rekryytti ei uskalla häilähtääkään. Hän tuijottaa nyt erääseen naulanpäähän vastapäätä olevassa seinässä. Tuon sisältörikkaan parannussaarnan jälkeen vääpeli vihdoin mitä ivallisimmalla äänellä käskee: — No pankaa nyt se nappi kiinni! Rekryytti tottelee ja kallistaa päänsä nähdäkseen tuon onnettoman napin.