Mutta jonkun ajan kuluttua rekryytitkin osaavat olla varuillaan. Mielellään he kuitenkin kulkevat lepohetkiään viettämään jonkin metsän reunaan, mihin kevätaurinko jo lämpimästi paistaa — saadakseen olla rauhassa kaikilta ilkeiltä ihmisiltä.
Tai sattuupa jokin kylän tytöistä luomaan silmänsä alakuloiseen nuorukaiseen, ryhtyy ehkä keskustelemaankin.
— Oletteko suomalainen? kysyy tyttö lempeällä äänellä.
Nuorukaisen posket lentävät hehkuvan punaisiksi. Neidon ääni soi kuin kevätlinnun liverrys hänen korvissaan. Hän kuulee ensimäiset ystävälliset sanat koko leirissä olon aikana. Hän änkyttää vastaukseksi jotain siansaksaansa, mutta tällaisissa tapauksissahan onkin toinen yleismaailmallinen kieli olemassa jota jokainen ymmärtää.
Seuraavana lauantaina voi sattua, että tuo sama nuorukainen vaatteet välkkyen puhtautta, parta ajettuna ja tukka sirosti kammattuna astuu reippaana vääpelin tupaan.
— Pyytäisin kuuliaisimmin sunnuntailomaa Itsehoe'en.
— Mitä varten? vääpeli kysyy.
— Kaupunkia katselemaan, herra vääpeli. Sattuu ehkä vääpelikin sunnuntaina matkustamaan Itsehoe'n kaupunkiin ja siellä hän ihmeekseen näkee poikansa sirona ja kohteliaana kävelemässä saksalaisen neitosen rinnalla.
— Wie gehts? (Mitä kuuluu?) hän kysäsee.
— Ausgezeichnet, Herr Feldwebel (erinomaisesti, herra vääpeli) kuuluu vastaus. — Wie das Leben doch ist schön!