Eräs joukkue kaivoa kaivaessaan joutui joukkohautaan.
Hävityksen jäljet irvistävät huoneissa joka puolelta. Oven pielessä viruu lehdet hajallaan lätinkielinen raamattu. Lattia on täynnä papereita, kirjoja, kortteja ja valokuvia. Katselen ajatuksissani lätinkielistä lukukirjaa. Siinä on nuoren kirjakielen runoa ja proosaa, kirjallisuutta, minkä säilymisestä ei enää ole paljonkaan takeita tämän Kuurinmaan ison-vihan jälkeen.
Kammoen ajattelee vuosi sitten täällä tapahtunutta murhenäytelmää. On näkevinään nuo kasakkain piiskoillaan kodeistaan karkoittamat vaikeroivat pakolaislaumat matkalla tietymättömään maanpakolaisuuteen. Kuormat ovat täynnä asukasten kalleinta omaisuutta. Siellä astuvat uupuneina vanhukset ja lapset, miehet ja naiset. Kaikkien kasvoilla kuvastuu kurjuus ja epätoivo. Mitä sitten, kun hevoset uupuvat, kun ruoka loppuu? Tavarat, kaikki vanhat isiltä perityt kalleudet täytyy työntää tiensyrjään vihollisen saaliiksi. Matkaa jatkaa epätoivoinen kerjäläinen, koditon maankulkuri.
Siten on suurin osa lätin kansaa ajettu kodistaan, konnuiltaan häviämään Venäjän loppumattomaan lumimereen. Kuurinmaan rajoilla vielä viimeiset sytyttelevät tuliansa katsoen kaihoten menetettyyn paratiisiinsa, kunnes taas pelko panee peräytymään hyökkäävän vihollisen tieltä saksalaisen tykistön säestäessä tätä valtavaa murhenäytelmää.
On ääretön, sovittamaton rikos tuo suuren kansan murha, rikos, joka huutaa kostoa pimeälle Venäjälle. On rikos 20:nnellä vuosisadalla ajaa kokonainen kansa maanpakoon, varsinkaan kun käskyn antajalla ei ole kykyä ruokkia eikä majoittaa onnettomia ja vielä enemmän, kun tuo työ on turha. Saksalaisten etenemistä se kaikki ei ole minuuttiakaan myöhästyttänyt.
Aina inhottavammalta tuntuu tuo raakalaistyö, tuo assyyrialaisten ja babyloonialaisten sodankäyntitapa, kun tietää, että venäläiset ovat toimittaneet sen vain rajamaillaan, vierasheimoisten kansain keskuudessa. Venäjän sydän on sorrettujen, vierasten kansojen ympäröimä. Vain se alue on taistelukenttänä, suojamuurina. Niiden kansojen nuoret miehet ovat pakotetut taistelemaan venäläisten riveissä. Säälimättä Venäjä uhraa nuo maat ja kansat oman kurjan nahkansa pelastamiseksi — mutta uhraa turhaan. Kerran iskee Saksan kostava miekka suoraan Venäjän sydämeen. Hindenburgin luona ollut suomalaisen pataljoonan valiojoukko palaa ja he tuovat mukanaan tämän suuren sotapäällikön toivomuksen: — Jumalan avulla on teidän asianne onnistuva.
III
MITAUN YMPÄRISTÖISSÄ.
KÄYNTI VANHASSA MITAUSSA.
Leveältä Mitaun — Riian valtatieltä johtaa vasta valmiiksi tullut suuri puusilta Aa-joen yli kaupunkiin, n.s. Pappritz-Brücke, komentavan kenraalin mukaan nimitetty. Sen yli kuormastot jyrisevät yötä ja päivää. Kaupungin laidassa on ihana puisto ja ravintola, mistä viehättävä näköala aukeaa yli Aan rantojen ja kylien. Titelmünden valkea linna välkkyy harjulla, laajan vihreän puiston keskellä. Toisella rannalla kohoavat kymmenet tehtaanpiiput hyljättyinä, kolkkoina. Työ on tauonnut. Vainon veripäivät ovat sen pyhätöistään karkoittaneet. Aa-joki virtaa leikkien, levähtäen, katsellen säihkyvin kristallisilmin kuin ihmetellen autiutta ympärillään.