Tulemme kaupunkiin. Kadut ovat siistit, asumukset pienet, köyhät, paitsi keskikaupungilla, missä muhkeat kivijättiläiset jo kohoavat uuden ajan enteinä. Nuo suuret talot ovat sotilasviranomaisten hallussa. Pienten mökkien kellahtavien ikkunain läpi näkyy joskus vanhan lättiläisvaimon arat ryppyiset kasvot.
Sotaleiri-Mitausta emme välitä. Ohjaamme matkan syrjäkaupungille, tuonne, missä vain muistot elävät, todelliseen Mitauhun, hyljättyyn, autioon, kuolleitten kaupunginosaan.
Siellä kapeat kadut jo kasvavat heinää, talot hohtavat sammaltunein seinin ja hyräilevät satujaan ammoin olleista onnen päivistä. Kuljemme kirkon ohi, venäläisen, kupoolikattoisen. Sen jykevä rautaportti on auki, vaikkakin ympäristö on tyhjä. Auki ovat kellotapulin luukutkin ja tuolla ylhäällä riippuu vielä yksinäinen pieni kello liikkumattomana, hiljaisena. Vain iltatuulessa se ikävöiden humajaa yli tuon tuskan ja kärsimysten kyllästämän maan, soi rukouksiaan niitten puolesta, jotka kaukana, kodittomina harhailevat, ikuinen koti-ikävä mielessään.
Haudoilla kirkon juurella kuohuu luonto kukkarikkauttaan. Tämän kaupungin kuolleet ovat onnellisemmat kuin elävät nyt karkoitetut asukkaat. Kuolleet ovat rauhanmajansa löytäneet ja keskiyön tullen he voivat suvituulen hengähdysten mukana hiipiä kuulumattomin askelin umpeenkasvaneita kukkapolkuja koteihinsa puutarhoihin ja pikku taloihin. Ovet ovat kaikkialla auki. Villi ruoho peittää penkereet. Kulkijalle, joka hartain mielin istahtaa hyljätyn asumuksen penkille, nuo seinät, huonekalut, kertovat ja kuiskailevat yhtämittaa kuin kukin koettaisi voittaa toisensa entiselämän kuvailussa.
Hyljätty asunto onkin todella suuri, syväsisältöinen taru, jota yksinään on kuunneltava. Kuvat seinällä, isä, äiti, veljet, ja siskot, tuossa he ovat ilmeikkäinä majan oikeat asukkaat, kaksi jopa ehkä kolme ihmispolvea peräkkäin. Venäläiset puvut, mutta kasvot — slaavilaiset, lättiläiset, vai ehkä baltilaiset? Vaikea sanoa! Tuossa on tyttö, vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Tuolla pitkä sorja poika sysimustille, tulisine silmineen — sotilaspuvussa, lakki kallellaan venäläiseen tapaan. Mitkä ovat heidän kohtalonsa olleet? Kuka voi siihen vastata. Mielikuvitus yksin!
Nurkassa katsoo kainona huoneen hiljaisuutta Jumalan äidin verhottu kuva. Kukaan ei ole sen pyhyyttä koskemalla loukannut.
Eräällä pöydällä on vielä nuottilehtiä, venäläistä ja saksalaista musiikkia rinnan. Ei sota eikä vaino voi taiteen pyhitetylle alueelle tunkeiltua raaistavana, epäpyhänä. Siellä on neron valta, aatteen voima, taiteen jumalallinen lahja, joka lämmittää jokaista ihmissydäntä, mihin kansallisuuteen kuulummekaan — köyhiä ja rikkaita.
Kirkon tornissa kumahtaa kello, viisari vierähtää muistuttaen arkimaailmaa. Satumaailma väistyy sen äänten tieltä.
Äänettöminä vaellamme jälleen takaisin majoituskyläämme miettien noita outoja ihmiskohtaloita — Mitaun kymmenien tuhansien koditonten asukasten kohtaloa ja sodan valtavaa tragediaa.