— Kun tässä vuosikin rakennetaan, niin kyllä pitää.
— Pitää, vaikka koko Riikka niskaan tupsahtaisi.
— Pannaan kaksikymmentä syltä niin, jo kestää.
— Sodan loputtua ne on Suomeen vietävät nämä kämpät.
— Museoon ne pannaan.
— Ja niillä tienataan rahoja.
— Päiväkaudet maataan kämpässä ja ihmiset saavat meitä katsella ja ihmetellä.
— Otetaan vaikka markka pääsymaksua, niin ei ole tupakan eikä ruuan puutosta.
Neljännen komppanian alueelta kuuluu ankara kiväärituli. Siellä on joka yö räiskettä, milloin muualla on hiljaistakin. Venäläiset lienevät kuulleet kirveen kalkkeen ja puhelun yön hiljaisuudessa meikäläisten varustuksilta ja alkavat ampua. Yötyötä ei ole osattu toimittaa kyllin hiljaisesti ja varovasti. Konekiväärikin yhtyy joskus soittoon: tatatata — tata — tatatatatata! Pilven reunassa räjähtää pari kirkasta shrapnellia. Työnteko on lopetettava. Varmistusketju vedetään varustuksiin. Venäläiset ovat silminnähtävästi huomanneet erikoista liikettä meikäläisten varustuksilla, koska ovat noin varuillaan ja epäluuloisia. Myöskin venäläisten omalla puolella on jotain tekeillä, koska päiväkäskyä luettaessa ilmoitettiin, että lentäjät ovat havainneet liikettä rintaman takana. Näiden tapausten johdosta alkaa ankarampi komento ja järjestetty työ. Yliluutnantti antaa määräyksen, että joka miehen on maattava yönsä pukimissaan. Eräs ryhmänjohtaja huomauttaa kainosti, että hänen ryhmänsä miehet ovat aina vetäneet saappaat jaloistaan. — Se ei käy, ärjäsee yliluutnantti, ennenkuin ryhmänne saa saappaat koipiinsa, on ryssä tunkeutunut piikkilankojen läpi!
Entistään kokeneempina käyvät työntekijät nukkumaan. Tuntuu todella, että olemme keskellä sodan mylläkkää taistelussa perivihollistamme vastaan, kamppailussa, jossa ei ole armoa eikä sääliä. Käymme lepoon tuttuun majaamme, mutta kaukana suolla hiipivät patrullit yön vaaroissa, kuulovahdit valvovat paikoillaan turvaten valppaudellaan toveriensa levon. Yö kuluu rauhallisesti. Vain harvat tunnustelevat laukaukset rätisevät suon sumussa.