— Silloin tuli kuolema! kuuluu vakava ääni.
— Sankarikuoleman sai.
— Isänmaan puolesta meni, vapauden puolesta.
— Eipähän sota säästä.
Saapuu toisestakin komppaniasta tieto: yksi haavoittunut. Meillä eräs lappajärveläinen valittelee:
— Piti viedä nuo viltit ulos tuuleentumaan, ettei sitä elävää niin tulisi ja ihan pani rievuiksi se ranaatti. Mitä sitä nyt päälleen saa!
Iltahämärän saavuttua alkaa taas varustusten vahvistustyö. Noin sata metriä eteen asetetaan suolle varmistusketju. Sillä aikaa muut kantavat lujia tukkeja kämppien reunustalle ja katolle. Ensin asetetaan ristiin kaksi kerrosta tukkeja, sitten päälle mättäitä, taas hirsiä ja multaa. Moni hikipisara vuotaa kovassa yötyössä, moni huokaus rinnasta pursuaa, kaikkien tunnelmien taustana kun on ikuinen kaipaus, kotimaan kaipaus. Täällä Missen soilla miehet vasta todella alkavat ymmärtää, mitä on kotimaa, Suomen luonto, kieli ja laulu. Kun meillä isänmaa-sana lausutaan, on sillä uusi kaiku, toinen sisältö kuin ennen. Ihmetellen muistamme, miten Suomessa isänmaallisuutta pidettiin vain juhlapuheissa välttämättömänä paatoksena, mutta muuten sille hymyiltiin — halveksivasti. Saksassa olemme nähneet isänmaanrakkauden koko kansaa kasvattavana voimana ja me häpeämme entistä välinpitämättömyyttämme.
— Kyllä tässä saa ikänsä luoda, ennenkuin nämä varustukset kestävät! huokaa hento seitsentoistavuotias nuorukainen. Maa on vetelää suomutaa, joka ei pysy lapiossa; sen nostaminen on raskasta ja kun lopulta saa lapion ilmoille, valuu tuo vesivelli kuoppaan takaisin. Yritetään paareilla saada enemmän mutaa varustuksille.
— Nuo riikalaiset 21-centtiset kun tulevat, nurkat ne panevat pirstoiksi!
— Jolleivät hajota koko kämppää.