— Rapu verkot, rapuverkot! he kirkaisivat hädissään ja katselivat ällistyneinä jokeen, missä rapuverkkojen koko ympäristö kiehui ja kuohui, mölisi ja pölisi kuin hiiden kattila.
Pian heille kuitenkin selveni ilmiön syy. Jokikylän pojat saivat sen aikaan. He olivat koonneet taskunsa täyteen kiviä ja viskasivat ne nyt yhtenä kuurona kohti kukolalaisten rapuverkkoja.
Kukolan pojat karkasivat pystyyn. Ällistyneinä he hyppelivät edestakaisin rannalla saadakseen käsiinsä kiviä, puita tai mitä tahansa, mutta ennen kuin he olivat asekuntoisia, oli Jokikylän poikaparvi hurraata huutaen marssinut takaisin kylään.
Sen tapauksen jälkeen eivät välit jokirannassa olleet ennallaan. Vihollisuudet olivat alkaneet, ja ne jatkuivat pieninä kahakoina milloin missäkin pitkin jokirantaa. Vain varovasti ojia ja aidanvieriä pitkin kierrellen ja kaarrellen uskalsivat kummatkin riitapuolet lähestyä rantaa ja suorittaa ennen niin hauskat ja virkistävät uintiretkensä. Ja tuskin oli veteen päästy, kun jo täytyi nopeasti kavuta rannalle pukeutumaan, ettei vihollinen yllättäisi.
Sellainen oli kiistan alkuvaihe. Lausukaamme nyt rauhallisesti ja tyynesti tuomiomme, julistakaamme, kenessä oli syy riidan alkamiseen. Meillehän on helppoa antaa tuo historian tuomio.
Sanokaamme siis, että
1) Jokikylän poikien olisi tietysti pitänyt… tuota… jaa… tai oikeammin ei olisi pitänyt? Ei, ei! Olisi sittenkin pitänyt… Siis olisi ja ei olisi pitänyt!
Merkillistä!
Aloittakaamme heti toisesta pykälästä. Ehkä se on selvempi.
2) Kukolan poikien syy oli siinä — niin, sehän on selviö — että he laskivat rapuverkkonsa jokeen… hm! Mutta mihinkäs he sitten olisivat ne laskeneet? Eivät kai he kalliolta olisi saaneet rapuja?