Menemme heti loppuponteen koetteeksi:
Se on siis ainakin varmaa, että elleivät Kukolan pojat koskaan olisi laskeneet rapuverkkojaan jokeen ja jos Jokikylän pojat eivät laisinkaan olisi saapuneetkaan joen rannalle — sanokaamme, ellei jokea olisi ollut olemassakaan — ei ehkä mitään kahakkaa sen rannalla olisi syntynyt, varsinkaan jos siellä ei olisi ollut ketään muitakaan poikia. Ja vielä voitaneen joltisellakin varmuudella väittää, että eiköhän, jos sovittelunhalua olisi ollut puolella jos toisellakin enemmän kuin mitä sitä todellisuudessa oli, ehkä olisi saatu asiat selviämään kutsumalla puolueettomia henkilöitä sovintotuomareiksi.
Tosin ravut sillä aikaa olisivat ehtineet täydelleen syödä Kukolan poikien syötit ja Jokikylän pojat olisivat palelluttaneet kananlihalle koko ihonsa.
Niin, sittenkin taitaa olla riitakysymysten arvostelu niin vaikea tehtävä, että vain asianajajan omallatunnolla kyetään syy työntämään häikäilemättä toisen puolueen niskoille. Mutta Suomen kansalla, jonka rajariitaisuudet ovat yleisesti tunnetut, on sananlasku, joka sopinee useimpiin riitakysymyksiin:
"Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." Ja se sopii parhaiten tähänkin tilaisuuteen.
Sellainen oli tilanne jokilaaksossa ja siksi oli sähköä ilmassa.
Kiistan kestäessä olivat Jokikylän pojat tehneet vielä erään katkeran kokemuksen. Suutari, jonka mökki oli jokirannassa ja jonka vainion läpi tie uimapaikalle vei, oli julkisesti asettunut kukolalaisten puolelle. Hänen mökkinsä seinään oli kerran lentänyt kivi, tietysti Kukolasta päin heitettynä, mutta siitä lähtien suutari ei päästänyt poikia kivenheiton matkaa lähemmäs asuntoaan.
Pojat koettivat vakuuttaa viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut. Yrititpä astua suutarin aidan yli, heti oli ukko pelättävä nahkahihna kourassaan karjumassa mökin portailla. Kerran oli Rantalan Anssu saanut maistaa tuosta sittemmin kuuluisasta nahkahihnasta ja silloin huutanut niinkuin sika joulun edellä, siis silloin kun sitä tapetaan.
Tämän uuden vihollisen ilmestyminen katkeroitti kovasti Jokikylän poikia. He eivät olleet pitäneet mahdollisenakaan, että Jokikylän mies petti kurjasti omat kyläläisensä ja meni vihollisen puolelle. Lukkarin Vaito, joka lyseossa oli perehtynyt historian opetuksiin, tosin tiesi kertoa samanlaatuisia esimerkkejä entisiltäkin ajoilta. Mm. silloin, kun persialaiset Kserkseen johdolla hyökkäsivät Kreikkaan, oli eräs, luultavasti suutari, Efialtes, mennyt vihollisen puolelle, mutta hänen nimensä oli sitten säilynyt peloittavana esimerkkinä historian lehdillä, seikka, mitä Jokikylän suutari nähtävästi ei tietänyt, koska uskalsi panna maineensa alttiiksi samanlaiselle kohtalolle.
Asia oli surkuteltava, mutta ei ollut autettavissa, ja niin oli nyt Jokikylän pojilla voimakas vihollisrintama edessään joen takana ja sen lisäksi kiivas patteri, joka heitä pommitti sivustalta.