INTIAANIKILJAHDUS.
Poikien huomio kääntyi seuraavassa silmänräpäyksessä suutarin mökille. Suutari Ananias Nahum Lumperi seisoi mökkinsä portailla knallihattu päässään ja eukko suki hänen takinselkämystään harjalla. Suutari Lumperi lukeutui herrasväkeen sen vuoksi, että hänellä oli ruotsalainen nimi ja että hänen eukkonsa osasi vähäisen puhuakin ruotsia. Hän oli vakuuttunut siitä, että juuri hänen esi-isänsä olivat v. 1157 Erik Pyhän johdolla tuoneet Suomeen sekä kristinuskon että länsimaisen sivistyksen ja niiden mukana jalkineidentekotaidonkin.
Suutari aikoi silminnähtävästi lähteä kylään, ehkäpä kauppiaalle nahkaa ostamaan. Pojat piiloutuivat heti heinikkoon ja kurkistelivat jännittyneinä suutarin toimia. Musta takki yllään hän asteli arvokkaasti vainionsa poikki. Nyt hän kääntyi pellolle. Siellä ynisi hänen nupipää lehmänsä "Koevas". Se oli kiertänyt köyden, johon se oli kiinnitetty, kuusi kertaa takajalkojensa ja neljä kertaa etujalkojensa ympäri ja seisoi nyt siinä aivan neuvotonna siitä, mitä temppuja sen oikeastaan olisi pitänyt vielä tehdä vapautuakseen pinnistyksestään, sillä se oli juuri käyttänyt pienen älynsä viimeistä kipinää myöten selvittääkseen paulansa, pyörinyt ja tepastellut kuin vuoden vanha vasikka, ja omien laskujensa mukaan sen piti juuri nyt olla vapaa kuin taivaan lintu, irti koko köydestä. Mutta eikös se yhä vain salponut pahemmin kuin koskaan ennen!
Onneksi näkyi suutari maantiellä astelemassa. Suutari ja Koevas olivat aina olleet hyviä ystäviä. Suutari vartioi ja valvoi lehmäänsä kuin silmäteräänsä. Kun hän näki tien varressa rehevän heinätukon, tempaisi hän sen maasta ja vei tuliaisiksi Koevakselle. Kerrotaanpa välistä tien varressa olevien vierasten kaurantähkien ja perunanvarsienkin suutarin ohi kulkiessa värisseen vaarasta joutua suutarin takinliepeen alla kuljetetuksi suoraan Koevaksen ammottavaan kitaan. Koevas pani suuren arvon näille ystävyyden palveluksille ja puolestaan osoitti sitä ynisemällä, jopa joskus tuttavallisella nuoleskelullakin, mitä viimeksimainittua liiton merkkiä suutari kuitenkaan ei laisinkaan ymmärtänyt eikä sen vuoksi suosinutkaan. Siitä huolimatta tunsi suutari Koevasta kohtaan lämmintä myötätuntoa, mikä suinkaan ei ihmeellistä ollutkaan, kun tiedämme, että Koevas puolestaan palkitsi saamansa suhteellisen niukat makupalat monilla kermaisilla maitolitroilla päivässä. Jos olisimme ilkeitä, voisimme tosin huomauttaa eräistä salaisista aatoksista, jotka joskus askarruttivat suutarin aivoja hänen taputellessaan Koevaksen lihavia kupeita. Ne aatokset koskivat Koevaksen vanhuudenpäiviä ja autuaallista eroa tästä matoisesta maailmasta. Suutarin mielessä vilahti silloin lihapalleroita, pihvejä, makkaroita ym. sellaista, mihin kuitenkaan emme tahdo kiinnittää sen enempää huomiota muuten kuin todetaksemme, miten tässä maailmassa uskollisimmankin ystävyyden muuten niin kirkkaan tähtisikermän usein saattavat himmentää itsekkyyden harmajahenkiset usvapilvet.
Suutari irroitti taitavin ottein Koevaksen kahleistaan. Koevas ynisi tyytyväisenä ikäänkuin se olisi palkinnoksi pelastajalleen toivottanut täyden kuorman perunanvarsia sekä ämpärillisen leivänkannikkailla höystettyä astiainpesuvettä päivälliseksi, — toivomus, mille suutari Koevaksen maun tuntien osasikin antaa sille tulevan arvon.
Suutari jatkoi taas matkaansa. Hän asteli veräjälle päin juhlallisin askelin luoden ankaria ja arvostelevia katseita pitkin Jokilaakson rakennusrivejä.
— Maailman turhuutta ja katoavaa korskeilua kaikki! hän huokaisi, sillä hän oli lahkolainen ja oli lukenut erästä maailmanlopun ennustuskirjaa, mistä hänen etsivä katseensa oli löytänyt kertomuksen tuomiopäivän pasuunista, ja se taas täytti hänen sielunsa ylevällä juhlatunnelmalla. Sen johdosta hän vaistomaisesti oli uloslähtiessään kiskaissut hartioilleen mustan kirkkotakkinsakin. Eukko tästä ällistyneenä oli tosin saidankireällä äänellään kysynyt:
— Mitääs snää nyy parhaimppii krekkalei päälles tällää arkkiopäevän?
Suutari ei suonut hänelle silmäystäkään vastaukseksi. Mennessään tiellä hän uudelleen aprikoi tuota pasuunajuttua.
— Mahtavat ne olla pasuunia, kun niistä lähtee sellainen maan kamala jylinä! hän tuumaili. — Ensin alkaa ensimmäinen pasuuna. Idästä länteen se puhaltaa: hihi hihii ja hu hu huu! Sitten tulee rakeita ja tulta, verellä sekoitettua, kuin maan päälle heitetään. Ja sen kuulevat niin rikkaat kuin köyhätkin, niin pienet kuin suuretkin, niin valmiit kuin valmistumattomatkin. Ja rikkaat, hän ajatteli vahingoniloisena, rikkaat ne ovat siinä kiipelissä. Mitäpäs auttaa tuota Klemolan isäntääkään vilja-aittansa kukkuraiset laarit. Pasuuna puhaltaa idästä länteen — huhuu huhuu! Mikäs auttaa, kiipeä sillä minuutilla tukka pörrölläsi ja silmät pyöreinä katsomaan sitä pitkäisen jylinää yhtä alastomana kuin olet tänne tullutkin.