— Ka, eikö siellä ole Kankareen Epa ja Rantalan Anssu ja, ja — ne muut poikakullat! — He, he! No ovat tosiaan!
Mutta nyt suutari alkoi ajatella rohkeammin. Asia alkoi selvetä, ja suutarin otsalle nousi hitaasti, mutta uhkaavan varmasti synkeä ukkospilvi, joka ennusti vielä paljon pahempia asioita kuin koko tuomiopäivän pasuuna.
Hän kiristeli hampaitaan, joiden välistä livahteli pidätettyjä r-kirjaimia kiljuva lauma ilmoille. Suutari tuli aivan murhaavalle tuulelle. Tosin hänen ilonsa oli suuri, kun hänen toivomuksensa armonajan pitentämisestä niin odottamatta oli tullut huomioon otetuksi, mutta kuin meren salskea tyrsky kohosi hänen vihansa, sillä hän huomasi tulleensa törkeästi petetyksi. Kylän poikaviikarit olivat kätkeytyneet kukkulan taa ja hänen ohi kulkiessaan päästäneen yhteisen intiaanikiljunnan, jota he säestivät monenlaisilla äänensynnyttämiskojeilla. Ja nuo lurjukset olivat pelästyttäneet suutarin puolikuoliaaksi.
— Tulimmaista! riehui suutari. — Mitähän tästä kylällä puhutaan iltapäivällä? Sitten hänen mielensä kuitenkin jonkin verran rauhoittui, sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä hän kylälle mennessään oli ajatellut.
— Saivatpa lurjukset säikäytetyksi minua, mutta vuoronsa kullakin, murisi suutari, nousi seisoalleen, oikoi jäseniään ja tempaisi käteensä aidanseipään. Hän koikkelehti kukkulalle ryhtyäkseen itse järjestämään tuomiopäivää, joka näytti antavan odottaa itseään. Suutari päätti ensiksi ottaa käsiteltäväksi Jokikylän poikaviikarit.
Hän saapui kukkulan laelle, mutta siellä ei näkynyt pojista jälkeäkään.
Ei ristinsielua, tirkisteli minnepäin tahansa. Ei takin lievettäkään.
Suutari siristeli silmiään ja päästi ilmoille huudahduksen, jota
samalla voinee pitää kysymyksenä:
— Häh? Hähäh!
Paljon ilmaiseva huudahdus! Se merkitsee, että eipäs ollutkaan asia aivan niinkuin luulisi sen olevan. Ei ollut sinne päinkään. Jotakin on vinossa. Täällä on jossakin koira haudattuna.
Suutari risteili kukkulan idästä länteen, kaarteli ja kierteli kaikki paikat, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän alkoi jälleen tuntea epävarmuutta. Hän vei kouransa otsalleen. Kaikki tuntui olevan tallella, ei ainoastaan kallon ulko-, vaan sisäpuolellakin, — vai olisikohan siellä järjestys jollakin tavalla häiriintynyt? Oliko hän nähnyt näkyjä keskellä päivää?
Suutari käveli hiljaa maantielle ja supisi itsekseen kulkiessaan. Hän ei edes silmäillytkään vastaantulijoihin, jotka katselivat taakseen, pudistivat päätään ja miettivät, että vanhuudenoireet alkavat jo näkyä Ananias Nahum Lumperissakin.