Mutta olisivatpa nähneet hänet, kun hän palasi takaisin! Nopeasti pistelivät jalat eteenpäin. Varsi oli jälleen suorana ja katse pälyi uhkaavana puolelta toiselle. Nyt hän oli päässyt asiasta täyteen selvyyteen. Kauppa-Eveliina oli nähnyt koko jutun ja kertonut sen suutarille. Suutari pisti heti markan Eveliinan käteen, mutta jutun hän lupasi panna korvansa taakse, ja se oli paljon sanottu, se.
LÖYTÖRETKEILIJÖINÄ.
Suutarin mentyä matkaansa alkoi maantien vieressä olevalla kukkulallakin taas näkyä elonmerkkejä. Pojat nousivat varovaisesti kukkulan laelle. He olivat aikanaan kaivaneet syvän kuopan kukkulan rinteeseen, paaluttaneet sen, laatineet siihen seinät ja katon laudoista ja tarkasti verhonneet ja peittäneet sisäänmenoaukon. Sitten he olivat tehneet pyhän lupauksen olla ainoallekaan elävälle olennolle hiiskumatta, että heillä oli sellainen mainio pakopaikka, "sillä", oli Vaito sanonut, "nykyisinä rauhattomina aikoina voidaan tuota piilopaikkaa tarvita".
Sinne olivat pojat äsken kadonneet jäljettömiin, eikä yksikään ihminen, saatikka tuomiopäivän pasuunain pelästyttämä suutari Lumperi, olisi voinut heitä sieltä löytää. Tulos, minkä he intiaanikiljunnallaan olivat saavuttaneet, oli mennyt yli heidän uhkarohkeimpien odotustensakin. He olivat keksineet sen edellisenä päivänä ja ryhtyneet sen aikaansaamiseksi suuripiirteisiin varusteluihin. Lukkarin Vaito oli tuonut mukanaan joululahjaksi saamansa suuren rummun ja kaksi vanhaa kattilan kantta. Kankareen Epalla oli kaksi paria hirveitä päristimiä. Ne oli tehty päreestä ja niitä pyöritettiin ympäri. Silloin ne antoivat äänen, jolla saattoi herättää koko Jokikylän unestaan. Klemolan Reinolla taas oli isänsä vanha metsästystorvi, jonka äänen kerrottiin kuuluvan kolmelle kirkolle sakeimmasta korpimetsästä. Muut pojat kiljaisivat, joten kaikki äänivarat tulivat käytetyiksi.
Kun suutari putosi maantielle istualleen, valtasi pelko pojat.
— Jos se kuoli, vaikeroi lukkarin Vaito.
He nousivat polvilleen kukkulan harjalle, tukat kauhusta ja jännityksestä pörröisinä, missä asennossa suutari heidät sitten näki, arvellen kumpuun haudattujen kuolleiden nousevan kätköpaikoistaan. Kun sitten suutari huutaen ja mekastaen nousi seisoalleen ja seiväs ojolla kompuroi kukkulalle, pääsi kuudesta seitsemästä rinnasta riemun huuto. Kuin haamut katosivat pojat maan uumeniin äsken mainittuun piilopaikkaansa ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret suutarin kiivasta pärmänttäystä kukkulan laella. Vasta kun se jo aikoja oli lakannut ja kun tähystäjä ilmoitti myrskypilven laskeneen, tulivat pakolaiset takaisin auringon valoon aprikoimaan kaikkea ihmeellistä, mitä oli tapahtunut.
Kun sitten suutarin jokainen liike oli tarkalleen muisteltu, pohdittu ja eritelty yhä uudelleen, ehdotti Rantalan Anssu, että lähdettäisiin seilaamaan heidän veneellään joelle. Hän oli laatinut siihen säkkikankaasta purjeen, joka oli "melkein yhtä suuri kuin Klemolan talon pääty". Tuuli kävi luoteesta ja sillä tuulella oli erittäin sopiva purjehtia jokea alaspäin. Takaisin kyllä täytyi soutaa, mutta sellaisen retken jälkeen soutaminen oli muka pelkkää huvia.
Jokikylän pojille oli ominaista, että he äkkiä eräässä paikassa katosivat kuin maan alle ja sukelsivat aavistamatta esiin kokonaan toisaalla, joskus kilometrien päässä. Ei ollut lähiseudulla sitä metsäpolkua, mitä he eivät tunteneet. Jokainen pellonoja ja aidanvieri oli heidän liittolaisensa, heinäladot, riihenalustat heidän kokoontumis- ja piilopaikkojaan. Niinpä sattui usein, että kun poikia olisi tarvittu asioita toimittamaan, pikkutehtäviin jne., oli heitä mahdoton löytää mistään. Äsken he metakoivat talon pihalla, mutta nyt näytti maa nielleen heidät housuineen päivineen.
Mutta annapas, että toimitettiin jotakin, mitä tahdottiin pojilta salata! Heillä oli hajuaisti kehittynyt kuin ketuilla. Jostakin ullakolta tai nurkasta kuului kahinaa, ja kun katsoit sinne, näit pyöreitä, sinisiä silmäpareja, jotka ripsiä väräyttämättä seurasivat tapahtumia ja jälkeenpäin muistivat ne vaihe vaiheelta, piirre piirteeltä, unohtamatta pienintä yksityiskohtaakaan.