Tuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovat vanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen. Vahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksen aittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, joka taholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majatalo ja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkä vuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.
Aamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästi Joki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista — huoneeseen, missä talon emäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tuleva sädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävälle pinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessä värisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaa nuoruuden päiviin.
Mutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas 11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskus on tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloin pojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkein kaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietää ja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaan itsepintaisessa tiedonhalussaan.
Reino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurta kiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensä rukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleen tuutulauluja.
Pojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyvimma. Keskustelu liikkui aluksi korkeasti hengellisellä alalla, itse paratiisin vihreillä ruohokentillä.
— Äiti!
— Mitä?
— Oliko paratiisissa jo lampaita?
— Oli oikke!
— Kerittiinkö niiltä sielläkin villat?