— Otetaan tästä tämä meidän vene. Ei sillä ole pitkään aikaan missään oltukaan.
Samassa oli vene täynnä paljasjalkaisia, ruskeita, päivänpaahtamia poikaviikareita. Eivät nekään välittäneet kullasta eivätkä hopeasta. Sellainen saalis ei ollut heille äyrinkään arvoinen. Kunnian kukkokin lauleskeli vielä heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta heillä oli veressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se on halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halu antautua vaaroihin, panna kaikki alttiiksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa voimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.
Rantalan vene irroitettiin säälimättömästi valkamasta. Se sai tuuppauksia puolelta ja toiselta, kallistui, haukkasi vettä, kallistui toiselle puolelle ja keikkui kuin äkkinäisissä vatsanväännekohtauksissa. Kankareen Epa ja lukkarin Vaito riitelivät keulapaikasta, kunnes Epa pitkine käsivarsineen sen valtasi tyynesti, ikäänkuin paikka olisi ollut hänen. Reino taas asetti airot paikoilleen ja vetäisi innoissaan. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä itse Anssu, aluksen kapteeni, istui veneen takalaidalla ja piti kädellään laiturin käsipuusta siksi, kunnes kaikki olisivat sijoittuneet alukseen. Sitten hän aikoi nostaa purjeensa ja tarttua peräsimeen.
Kun nyt Reino vetäisi venettä, jäi Anssu riippumaan hetkeksi maan ja taivaan tai oikeammin taivaan ja veden välille. Käsistään hän riippui laiturin kaidepuusta ja kantapäillään yritti saada tukea veneen laidasta. Hän päästikin hätähuudon, mikä kuitenkin hukkui yleiseen meluun. Reino vaaraa aavistamatta vetäisi uudelleen. Kuului kumea molskahdus, vesi pärskähti korkealle. Hetkisen kuluttua kohosi Anssun pää majesteetillisena veden pinnalle. Hänet otettiin vastaan riemuhuudoin.
— Ahti, aaltojen kuningas! huusi Reino, ja Epa kehoitti hänen majesteettiaan nousemaan kuivemmalle.
Mutta majesteetti oli pahalla tuulella. Hän pyöritteli kamalasti silmiään; tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli täynnä savista jokivettä. Hän yski, yökkäsi, huitoi ja potki, suorittaen kaikki nuo temput samalla kertaa. Hovimiesten naamat venyivät pitkiksi ja osoittivat huolestumisen merkkejä. Kauhean epäsuosion vaara sai heidät vihdoin toimimaan.
Ellei hetki olisi ollut vakava, olisivat he täysin siemauksin nauttineet tuosta arvaamattomasta uimanäytöksestä, noudattaen kuuluisaa "antaa mennä"-oppia, jolloin Anssu olisi saanut tulla toimeen omin neuvoin. Mutta hetken vakavuuden aiheutti se seikka, että vene oli Anssun, ja jos hän sydämistyi ylenpalttisesti, ei lupaavasta viikinkiretkestä voinut tulla mitään. Kankareen Epa tarttui Anssun takinkaulukseen ja veti miehen kuivalle maalle. Siinä seisoi nyt Anssu vaatteet vettä valuen ja lotisten. Aluksi hän oli pakahtua kiukusta, mietti jo juosta kotiinsa ja antaa palttua koko purjehdusretkelle, mutta halu näyttää pojille purjehtimistaitoa voitti kaikki muut vaikutelmat. Ei hän enää toveriensakaan mielestä näyttänyt kovin majesteetilliselta. Pikemmin olisi saattanut luulla, että siinä oli joesta laiturille pulpahtanut jokin Ahdin ja Vellamon nuorimmista pojista, joka matkustaa tuntemattoman siviilipuvussa seikkaillen mailla ja mantereilla ja on sattumalta osunut Rantalan laituriin odottamaan uutta kulkuneuvoa ja kaiken lisäksi nyrpeällä tuulella. Mutta vahvasti syljeskeltyään ja yökkäiltyään prinssi nosti kasvonsa, kääntyi arvokkaasti yleisön puoleen ja — hymyili.
Pojat uskalsivat vasta nyt purskahtaa iloiseen nauruun. Anssu nauroi itsekin täyttä kurkkua, ja aurinkokin tuli esille pilvenhattaran takaa hymyillen sekin, niin lämpimästi, että Anssun vaatteet alkoivat höyryten kuivaa. Hän riisuutui. Vaatteista väännettiin ensin vesi jokeen, ja sitten ne levitettiin päivänpaisteeseen kuivamaan.
Tämä odottamaton tapaus viivytti hetkisen liikkeelle lähtöä. Pian kuitenkin Anssun vaatteet olivat ainakin puolikuivat ja hän puki ne ylleen. Astuttiin taas veneeseen. Nytkös Anssu oli elementissään! Hän komenteli kuin mikäkin viikinkipäällikkö.
— Pankkaast airot pois! Luuletteks' te et' tämän pojan paatis' tarttee soutaa? Ei suinkaan tämä silloin mikään seilipaatti ja luuppi oliskaan. Me seilataan nyt, etteks' te sitä tiärä!