Sitten Anssu nosti veneen pohjalta seipään, jota hän kunnioitti nimellä "masto", kiinnitti sen keskimmäiseen istuinlautaan ja levitti purjeen. Se oli ommeltu neljästä säkistä, siinä oli monta väriä, päävärinä likaisenharmaa, ja jo useita paikkoja reikien tukkeena.
Ei se tosin ollut Klemolan talon päädyn levyinen, mutta purje se oli, sitä ei voinut kieltää, ja veneessä istujista se näytti suorastaan valtavalta, varsinkin kun tuuli pullisti sitä. Anssu tarttui peräsimeen, ja vene lähti hiljalleen liikkeelle.
Pojat olivat juhlatunnelman vallassa. Näky oli heistä suurenmoinen. Vene lipui eteenpäin soutamatta, luonnonvoimien kiidättämänä. Koko venekunnan täytti salaperäinen kunnioitus suurta luontoäitiä kohtaan, jonka mahtavat puhallukset tuon purjepahasen avulla nyt kiidättivät heitä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Pojat istuivat kauan äänettöminä ja katselivat sitä menoa. Talot ja puiden latvat tuntuivat vierivän hiljalleen heidän ohitseen. Joen loivat mutkatkaan eivät vauhtia haitanneet, ja pian alkoi keulasta kuulua iloinen solina veneen vauhdin kasvaessa.
Tuolla näkyi jo Jokikylän maantieranta, missä eukot pesivät pyykkiä.
Poikien rinta paisui ylpeydestä. Nytpähän näkevät kerran kummia
jokikyläläisetkin, näkevät, millaisia purjehtijoita ja merisankareita
Jokikylän pojat ovat.
— Kai ne meitä nyt töllistelevät ja ihmettelevät, arveli Vaito, ja
Reino lisäsi:
— Kun ne vain nyt kaikki näkisivät tämän menon, ettei sitten kenenkään tarvitsisi harmitella, ettei ollut rannalla.
Vene kulki nyt maantierannan ohitse. Ja se huomattiinkin, mutta pari eukkoa vain hetkeksi kääntyi katselemaan purjevenettä. He hymähtivät hiukan ja jatkoivat taas työtään ikäänkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan, vaikka tämä tapaus, mikäli historialliseen tietämättömyyteen varmasti voidaan luottaa, oli ensimmäinen, jolloin purjevene "nuolen nopeudella" kiiti Jokikylän vesiä, ja tapahtuma niin ollen oli käänteentekevä koko Jokikylän liikenneolojen kehityshistoriassa.
— Kylläpä ovat nuo ämmät tyhmiä! kirkaisi Reino Klemola tulipunaisena kiukusta, minkä todellisissa keksijöissä ja löytöretkeilijöissä aina herättää aikalaisten epäusko ja välinpitämättömyys.
Lukkarin Vaito yhtyi täydellisesti Reinon mielipiteeseen. Hän ei ajatellessaan ämmien tyhmyyden syvyyttä, sen loppumattomuutta ja rannattomuutta — kaihotonta rannattomuutta — voinut parhaimmalla tahdollaankaan sanoa muuta kuin tuon tuostakin toistaa säälivästi:
— Voi ämmiä, voi ämmiä ja voi — mämmiä! Se oli hänestä sattuvasti sanottu. Hän ei ollut edes pahoillaan. Hänen mieleensä muistui kertomus Kolumbuksen munasta, mikä juttu historian tunnilla jää jokaisen koulupojan mieleen, ja Vaito vain hymyili.