Mutta Reino oli kiivasta poikaa.
— Täräytetäänpäs niille intiaanikiljunta! hän ehdotti. Se puhe oli löytöretkeilijäin makuun.
— Tietysti täräytetään, mutta täräytetään tällä kerralla sotahuuto, että alkuasukkaat tietävät täältä saapuvan puhdasverisiä espanjalaisia löytöretkeilijöitä.
— Onko se sotahuuto erilainen kuin intiaanikiljunta? kyseli Reino epäröiden.
Vaito mietti hetkisen.
— Ei! Se on aivan sama, mutta se on muuten vain tällä kertaa sotahuuto. Se sopii asiaan näet paremmin. Sotahuutoon tarvittavat kojeet temmattiin esille. Vaito nousi rumpuineen seisomaan, asetti hattunsa kallelleen ja komensi kaikuvalla äänellä:
— Hänen oikeauskoisen majesteettinsa Espanjan kuningas Ferdinandin ja kauniin kuningatar Isabellan nimessä, hurraa!
Sama kaamea kiljuna, mikä oli pudottanut suutari Lumperin maantielle, kajahti nyt uudelleen iltapäivän hiljaisuuteen. Vaikutus oli valtava. Ikkunoita tempaistiin auki ja pyykkimuijat alkoivat siunata. Muutamat heikompihermoiset juoksivat jo rantatöyräälle pakoon.
Reino loi pyhää kiivautta hehkuvan katseen ympärilleen.
— Ähä, hän mietti, jopa te hoksasitte meidät — senkin ämmät!