Kyynelpisara pirahti hänen poskelleen. Nytkös heitä katseltiin ja tirkisteltiin. Siellä huidottiin, viittoiltiin ja siunailtiin. Vaidon mieli oli kuitenkin käynyt alakuloiseksi.
— Siinä sitä oltiin, hän tuumaili. — Todellinen uraa uurtava keksintö, vuosisadan repäisevin yritys Jokikylässä ei kiinnitä pienintäkään huomiota puoleensa, mutta remuava pauhina, huuto ja rähinä, se on toista. Nostapa oikein kamala ääni ja meteli, silloin sinut huomataan. Vain tyhjänpäiväiselle räminälle täällä arvo annetaan.
Vaito huokaisi ajatellessaan, miten kaikki todelliset nerot, keksijät, löytöretkeilijät ym. ovat suurtyönsä suoritettuaan saaneet vastaansa tuon jääkylmän välinpitämättömyyden aikalaisiltaan, jotka eivät ole heitä ymmärtäneet.
— Mutta mitäpä siitä, hän ajatteli. — Mitäpä välitti siitä yksinäisessä suuruudessaan Kristoffer Kolumbus, ja mitä välitämme siitä me Jokikylän Kolumbukset. Maailma on nyt kerta kaikkiaan sellainen kuin se on, ja sen päätunnusmerkkinä on ja on ollut — tyhmyys.
Sitten sanoi Epakin ajatuksensa rauhallisesti kuin loppupäätöksenä koko keskustelulle:
— Kyllä sen nyt näkee, ettei ihmiskunta ämmien järjellä ole kohonnut luomakunnan herraksi.
— Siis eteenpäin uusiin seikkailuihin, me miehet! huudahti Vaito.
Mutta Jokikylän Kolumbukset saivat pian muuta ajattelemista. Kukolan puolelta kuului huutoja, ja Kukolan pojat mukanaan joukko kirkonkylän poikia juoksivat jokirantaan. Aluksi he hämmästyneinä näkemästään äänettöminä katselivat purjevenettä. Siinä se käänteli, paisutteli purjeitaan, niin että vesi keulassa lotisi. Kukolalaiset seurasivat sen menoa juosten rantaa pitkin veneen kohdalla. Jokikylän poikien veneessä oli vihollisen ilmestyminen heti huomattu. Tuo äkkiarvaamatta esiintyvä vaara herätti siellä aluksi hämmästystä, ja Anssu aikoi jo ohjata veneensä rantaan, mutta muu miehistö ei ollut siihen laisinkaan suostuvainen.
— Purjehditaan koskelle asti, kun kerran on liikkeelle lähdetty, pyyteli Reino.
— Mitäs noista vääräsäärisistä, arveli Kankareen Epa ja heilautti uhkaavasti kouriaan.