Äkkiä Reino hätkähti. Peltotiellä hänen edessään tuli maantielle kaksi poikaa. Ne olivat lukkarin Vaito ja Rantalan Anssu, ja nyt juuri ne huomasivat Reinon. Ne osoittivat häntä jo sormillaan, joten piilottautumisajatuskin oli hylättävä. Jos hän taas olisi kääntynyt takaisin, olisivat pojat varmasti epäilleet hänen aikovan Kalliomäkeen ja sitä ei Reino millään muotoa tahtonut antaa poikain luulla.
Reino päätti jatkaa matkaansa viheltäen entistä huolettomammin. Hän pisti kädet housuntaskuihin ja katseli varpaitaan.
— Morjens! Mihin sinä menet?
— Ka, morjens, morjens! Mihinkäs te menette?
— Myllärille!
— Vai niin.
Reino alkoi aavistaa, että nuo toisetkin pojat olivat matkalla Kalliomäen keinulle. Mitäpä he muuten olisivat kierrelleet vainion kautta, kun maantietä oli lyhin matka.
— Mihin sinä sitten menet? he tiukkasivat.
— Myllärille minä menen myös, vastasi Reino.
Pojat katselivat epäillen häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa yhdessä, vaikkapa he hiljaa toivoivatkin toisensa tällä kerralla sinne, missä pippuri kasvaa.