Reinoa harmitti. Hänessä heräsi jotakin mustasukkaisuudelle vivahtavaa.
— Olipa tämä nolo yhteensattuma, hän ajatteli ja alkoi miettiä keinoa, millä sopivalla tavalla pääsisi erilleen joukosta, mutta sitten hän pelkäsi noiden toisten heti hänen poistuttuaan rientävän suorinta tietä Kalliomäkeen.
Siten astelivat pojat hiljalleen maantietä Kalliomäen ohi, mutta he eivät uskaltaneet luoda torppaan edes silmäystäkään. Päinvastoin he katselivat aivan vastakkaiselle suunnalle ja koettivat arvailla, miten pitkä matka oli eräälle vuorelle, joka häämötti kaukana metsänrannan yläpuolella.
He tulivat metsään ja uskalsivat jo kääntää katseensa sillekin puolelle tietä, missä Kalliomäki sijaitsi, se kun oli heidän takanaan. Metsään tultua ei kävelystä enää tahtonut tulla mitään. Sehän oli aivan hyödytöntä, sillä mitäpä he myllärillä tekivät. Rantalan venettäkään he eivät vielä uskaltaneet sieltä noutaa.
Anssu seisahtui ensiksi ja kääntyi katsomaan taaksensa aukealle.
— Katsokaa, miten pieneltä Rantalan talo näyttää tuolla aukealla, hän sanoi jotakin sanoakseen.
Toiset kääntyivät heti takaisin. Heistä oli yhtäkkiä tavattoman mielenkiintoista huomata, miten pieneltä Rantalan talo tosiaankin näytti.
— On mar' se pienen näköinen, sanoi Vaito.
— En minä luullutkaan, että se noin pieneltä olisi näyttänyt, tuumi
Reino.
Äänettömyys. Hermostuttava äänettömyys!