— Ja minä vasta oikein pelkäsin, kertoi Liisa.
Sitten tytötkin tulivat keinumaan ja pojat keinuttelivat heitä. Sillä välin he katselivat tuon pienen, metsän reunassa olevan torpan rakennuksia, peltotilkkua, aitoja ja työkaluja, ja kaikki näytti heistä sanomattoman kauniilta ja somalta. Hartain mielin he antoivat katseensa siirtyä sammaleisesta seinästä toiseen, hirrestä hirteen, aidanrisuista veräjään, veräjästä metsän puihin ja savuun, joka sinisenä nousi piipusta, hajaantuen hiljaa korkeiden mäntyjen latvoihin.
— Teillä on kaunis asunto täällä metsän reunassa, vakuutteli Vaito.
— Tuo on niin kaunis, tuo teidän punainen tupanne ja valkoiset ikkunalaudat, ihasteli Reino.
— Ja piha teillä vasta on oikein kaunis, lausui Anssu.
Kaikki oli siellä kaunista. Kaikelle antoi hohtoa ummustaan pilkistävä nuoren ihailun valmu. Pojat olisivat mielellään uhranneet talot ja tavarat, jos olisivat saaneet jäädä asumaan tuohon pieneen torppaan ainiaaksi. Eivätkä he enää tunteneet mitään mustasukkaisuuttakaan toisiaan kohtaan. He vain haaveilivat kukin omalta kohdaltaan.
— Saanko minä keinuttaa sinua? he sanoivat tytölle.
— Tahdotko tuon ulpukan? Minä haen sen sinulle.
— Minä otan pois tuon oksan. Se on sinun tielläsi.
Kaikki he halusivat vain palvella tuota mustasilmäistä tyttöä. He olivat siellä kauan ja kun he lähtivät pois, olivat he onnellisia ja ajattelivat kukin: