— Ensi kerralla minä tuon hänelle jotakin, mistä hän tulee iloiseksi.
VENEEN HAKU.
Neljä päivää oli kulunut Jokikylän poikain purjehdusretkestä ja meritaistelusta Kukolan rannikolla. Vielä lepäsi Rantalan vene myllärin laiturissa ja poti taistelussa saamiaan naarmuja ja haavoja. Se oli puolillaan vettä ja savessa reunojaan myöten. Se näytti itkevän kohtaloaan, joka oli määrännyt sen Jokikylän poikien seikkailualukseksi.
Mutta nyt se täytyi hakea pois myllärin asunnosta ja puhdistaa, sillä
Rantalan isäntä oli kysäissyt kaksi kertaa Anssulta:
— Missä se vene oikein on?
Anssu taas oli vastannut, että:
— Johan minä olen kymmenen kertaa sanonut, että se on myllärillä, eikä se sieltä ottamatta lähde.
Rantalan isäntä ei silloin sanonut enää mitään, mutta hän katsahti poikaansa silmillä, jotka puhuivat kyllin selvää kieltä. Anssu käsitti niiden aivoitukset seuraavalla tavalla:
— Ellei se vene huomenna ole kotona, niin katajankaares laulelee peräpakaroillasi.
Anssu tiesi liiankin hyvin, millainen laulunääni katajankaareksella oli. Se osasi vain ikäviä lauluja, ja niitäkin se lauleli niin kylmästi ja kovaa, että hirvitti. Se oli epämusikaalisin laulaja, mitä Anssu tunsi, mutta silti ei Anssu mitenkään halveksinut tuota laulajaa. Päinvastoin hän nytkin päätti heti seuraavana aamuna mennä hakemaan venettä kotiin ja ryhtyi jo samana iltana toimiin saadakseen apumiehiä paikalle.