Saatuaan pojat kokoon hän kertoi heille lyhyen tarinan katajankaareksesta, ja sen kuultuaan pojat olivat heti valmiit auttamaan häntä. Sitten oli päätettävä, koska vene haettaisiin, sillä sen toimituksen täytyi tapahtua Kukolan poikien huomaamatta, koska muuten saatettiin odottaa uutta taistelua matkan varrella. Harkittuaan asiaa vakavasti pojat päättivät lähteä retkelleen jo huomisaamuna kello 6, jolloin varmasti voitiin päättää Kukolan poikien vielä nukkuvan.
Lukkarin Vaito suostui jalomielisesti ryhtymään retken päälliköksi, kuitenkin vain sillä nimenomaisella ehdolla, että häntä tämän retken kestäessä kutsuttaisiin "Juho Vesaiseksi".
Pojat olivat vähän ihmeissään, sillä milloin Vaito tähän saakka oli johtanut Jokikylän poikain retkiä, oli hänellä tavallisimmin ollut nimi:
"Attila, Jumalan ruoska."
Mutta nyt hän oli päättänyt muuttaa nimensä. Hän oli kaksi päivää sairastanut, vilustuttuaan sekä purjehdusretkellä että keinulla, ja sinä aikana hän oli lukenut "Juho Vesaisen". Seurauksena oli, ettei hänen näköpiirissään tätä nykyä ollut ketään muuta niin uljasta sankaria, joka olisi vetänyt vertoja Vesaiselle. Olihan Attilakin kyllä suuri mies, mutta ihminen ei nyt kerta kaikkiaan jaksa koko ikäänsä esiintyä Jumalan ruoskana. Sitten Vaito kertoi pojille tärkeimmät tapahtumat Vesaisen retkistä Vienan Karjalaan, jotta pojat ymmärtäisivät, mitä vaatimuksia päällikkö aikoi heille asettaa.
Seuraavana päivänä pojat olivat liikkeellä jo varhain aamulla ja saapuivat myllärin laituriin, myllärin väen aloittaessa aamuaskareitansa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli veneen puhdistaminen. Siinä olikin paljon työtä. Ensin täytyi ajaa vesi pois veneestä, sitten se puhdistettiin ja kuurattiin ruohoilla ja huuhdeltiin kerran vielä jokivedellä, ja siedettävään kuntoon se taas tulikin.
Mutta tuohon perinpohjaiseen puhdistustyöhön oli mennyt aikaa arveluttavan paljon. Nyt oli nopeasti lähdettävä liikkeelle, jos aiottiin ehein nahoin päästä Kukolan talon ohi. Pojat alkoivatkin soutaa kahdella airoparilla jokea ylöspäin, niin että hyrsky kohisi keulassa. Vesainen piti itse perää. Kun vene lähestyi Kukolan laituria, huomattiin, että talon väki oli jo aikoja sitten ollut työssä pelloilla ja vainioilla. Kukolan poikia ei kuitenkaan näkynyt ja laiturilla vallitsi hiljaisuus.
— Kuolonhiljaisuus! lausui Vaito Vesainen jyleällä äänellä.
— Mitä kasoja nuo ovat? kysyi Anssu viitaten laituria kohti. Rannalla näkyi merkillisiä röykkiöitä. Kun soutajat pääsivät lähemmäksi, huomasivat he, että rannalle oli rakennettu pieniä majoja joesta kootuista kaisloista ja seipäistä. Niiden ovet aukenivat joelle päin ja yhteensä ne pihoineen, aituuksineen ja polkuineen muodostivat kuin pienen, soman kafferikylän. Vain asukkaita ei näkynyt.
Pojat katselivat kaislamajoja hetken. Sitten Vaito kuiskasi: