— Tuo kylä pitäisi hävittää!
— Se olisi oikein Kukolan pojille. Miksi he hyökkäsivät meidän kimppuumme, vaikka me ihan rauhassa purjehdimme, sanoi Reino.
Anssu oli panna vastaan. Hänelle oli tärkeintä saada vene kunnolla Rantalaan. Tämä kaunis aie saattoi kuitenkin mennä myttyyn, jos Kukolan pojat saapuisivat. Mutta Epa oli jo lakannut soutamasta ja lausui:
— Jos se hävitetään, niin nyt se on tehtävä.
Pojat valtasi silloin vastustamaton sotainto.
— Näytetään Kukolan pojille, ettei meidän kimppuun ole hyvä käydä, huudahti Reino.
— Soutakaa! kuiskasi Vaito. — Minä ohjaan laiturille.
Parilla vetäisyllä oli vene laiturissa. Vaito hyppäsi maalle ja huusi:
— Eteenpäin, Iin ja Limingan miehet! Tuossa on Petsingin monasteri.
Nyt se hävitetään.
Pojat syöksyivät kaislamajojen kimppuun. Heidät oli vallannut hurja hävitysvimma. Kuin partioretkeilijät he riehuivat kylässä, syöksyivät välistä majain aukoista sisälle näkymättömiin ja nousivat heti sen jälkeen ylös katon kautta pirstoten seipäät ja viskoen kaislat ylt'ympäri tuuleen. Majalta toiselle eteni tuo hävitysvyöry. Hurjapäisinä karkasivat pojat eteenpäin tehden tuhoaan. Kukolalaisten kaislakylä oli pian huiskin haiskin pitkin rantatörmää. Ei missään ollut enää seivästä, enempää kuin kaislojakaan pystyssä. Oli kuin hirmumyrsky olisi äkkiä yllättänyt tuon äsken rauhallisen joen rannalla kohonneen kyläkunnan.