Nyt Jokikylän pojat pysähtyivät. He katselivat Kukolaa kohti ja sitten toisiaan. He olivat itsekin sen näköiset kuin olisivat he noiden onnettomien majojen viimeiset asukkaat, jotka hirmumyrsky oli jättänyt eloon, luhistettuaan ensin majat heidän niskaansa.
— Hei! Kukolasta tulee joku rantaan! kuiskasi Anssu ja livahti laiturille. Pojat käänsivät jälleen katseensa Kukolaa kohti. Sieltä tuli joku vanha naisihminen rantaa kohti.
— Lähdetään pois, kuiskasi Reino huolestuneena.
Mutta Vaito oli nyt olevinaan.
— Me olemme kostaneet! hän huusi. — Jatkakaamme työmme loppuun asti ja hävittäkäämme koko Kukolan linna!
Pojat katselivat suu auki Vaitoa ja ajattelivat, oliko hän tullut hulluksi. Pian kuitenkin selvisi, ettei Vaito tuolla uljaalla kehoituksellaan totta tarkoittanutkaan. Hän vaati vain, että poikien piti vastata hänen huutoonsa:
— Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!
Se oli hänestä tavattoman juhlallinen paikka tuossa kirjassa, ja hän halusi nyt kuulla, miltä se kajahti tositaistelussa.
— Tule pois! Tule pois, Vaito! kehoittivat jo Reino ja Anssu, sillä nainen tuli yhä lähemmäksi.
— Sanokaa nyt pöllöt pian, että "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen", kiljaisi Vaito pojille, jotka pötkivät laituria kohti.