— Onko sitten suutari ruvennut räätäliksikin? kysyi Pasa ällistyksissään.
— On. Ja kyllä sen tekemät vaatteet näin renkimiehelle kelpaavat.
Pasa aivan kauhistui hengessä. Eikö hänen snittinsä enää merkinnyt mitään? Eikö räätälin ammatti enää ollutkaan mikään ammatti, koska kuka pikilanganpyörittäjä tahansa saattoi ruveta räätäliksi? Oliko suloisessa Suomen maassa tapahtunut jokin kumous, joka oli kukistanut kaikki entiset vallat ja mahdit?
Pasa rupesi ottamaan selkoa, mikä merkillinen mies tuo Lumperi oikein on ja minkälainen hänen entisyytensä oli. Hän saikin tietää, että Lumperi oli sellainen monitaituri, jollaisia joskus tapaa maaseudulla. Lumperilla oli näet nuorena ollut häilyväinen ja heikko luonto. Jo poikana hän oli mennyt peltisepän oppiin, mutta kyllästynyt siihen ja ruvennut kellosepän oppilaaksi. Parin vuoden kuluttua alkoi räätälintyössä hyvä aika ja eräs toveri sai houkutelluksi Lumperin räätälinoppiin.
Viimeisen tyhmyytensä Lumperi teki vaihtaessaan vielä kerran ammattia. Hän rakastui ja päälle päätteeksi suutarin tyttäreen. Tuleva appi oli kuuluisa suutari, joka ei ymmärtänyt, miksi ihmisten kirjoissa pidettiin muitakin kuin pappeja, lukkareita ja suutareita. Hän oli arvellut parhaiden luontaisten taipumustensa oikeastaan viittaavan papin uralle, mutta kun hän ei voinut päästä kouluun, rupesi hän suutariksi, ja mestarisuutari hänestä tulikin. Siellä palveli Lumperi vuosikausia, oppi suutariksi ja nai suutarin tyttären, joka piti huolta, että Lumperi siitä lähtien pysyi lestissään. Mutta niin monta eri alaa kokeillut mies oli todellinen monitaituri. Hän teki melkein mitä tahansa, tosin huonosti ja pintapuolisesti kaikkea, mutta aina hänellä oli työtä. Hän korjaili kelloja, lehmänkelloista alkaen aina könniläisiin seinäkelloihin saakka, tinasi kahvipannuja, laittoi ja paikkasi kenkiä, korjasi kalosseja, ja jopa harjoitti räätälintointakin, jos tiukalle pantiin.
Tämä viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan ollut yhtään mieleen Pasan räätälille. Mitä tahansa muuta olisi Lumperi saanut tehdä, paitsi pukuja, koska niissä ei voinut olla snittiä, ja "olihan kamalaa nähdä ihmisten kulkevan maanteillä pukujen irvikuvat selässään, niin että joka hetki sai pelätä heitä rumuudesta sakotettavan". Se oli Pasan mielipide.
Kuukauden päivät oli Pasa haukkunut ja sättinyt Lumperia, tuota muka mestaria, joka sotki kaikki ammatit, ja heidän välinsä oli siitä asti aivan rikki. Lumperi oli Pasalle "ammattikuntain epäsikiö" ja Pasa oli Lumperille "variksenpelätin".
Nyt räätäli naukkaili koko iltapäivän ja tuli aina pahemmalle tuulelle. Illan hämärtäessä hän heitti selkäänsä pyssyn, — se oli tosin vain vaaraton salonkikivääri, johon hänellä ei ollut yhtään patruunaa. Mutta pyssy se vain oli ja se selässään lähti räätäli ulos. Hän kuljeskeli kokonaista kaksi tuntia edestakaisin Lumperin torpan takana ja piti yhtämittaista suunkopua. Ohikulkijat kuulivat hänen uhkaavalla äänellä murisevan:
— Mestari! Myrsky on suuri! — Tästä nousee maan kamala prosessi!
Sellaisia uhkauksia huuteli Pasa tuolle suutarimestarille — Lumperille. Lumperilta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Akan kimotuskin oli tauonnut.