Sinä iltana Jokikylän pojat piipertelivät varovaisesti pitkin kallionrinteitä ja aidanvieriä. He olivat uteliaita näkemään tapahtumia, mutta he tiesivät, että mahtavammat voimat olivat nyt liikkeellä, ja pysyivät näkymättömissä. Sitä he ihmettelivät, miten sellaisesta pikkutapahtumasta kuin pyykkipesän sytyttämisestä saattaa toisinaan johtua niin paljon hälinää ja ihmeellisiä asioita.
Kun pojat seuraavana aamupäivänä saapuivat Pasan mökille, tapasivat he mestarin syvissä mietteissä. Hän alkoi heti puhutella heitä.
— Kuulepas Vaito, sanoi hän arvokkaalla äänellä. — Sinä, joka käyt koulua, tiedät varmaankin, tai ainakin sinun pitäisi tietää, miten sinne valtiopäiville päästään?
Vaito raapi korvallistaan. Hän näet ei tietänyt sitä asiaa, mutta viisas poika kun oli, ei hän jäänyt sanattomaksi.
— Kenen sinne pitäisi päästä? hän kysyi.
— Minun! sanoi räätäli painavalla äänellä. — Minun sinne pitäisi päästä niin pian, ettei kaikki vielä ole myöhäistä. Nyt siellä istuvat sekä herrat että narrit, mutta aina hullummaksi vain maailma tulee. Mitä ne siellä ovat tehneet; vuosisatoja siellä on istuttu. Eivät tietenkään mitään muuta kuin palkkojaan nostelleet. Ei ainakaan minun oloni ole heidän hommistaan rahtuakaan parantunut. Ei tämä vetele, tämä vanha järjestys. Sellaisten miesten pitäisi meillä päästä valtiopäiville, joilla on äly tallella aivokopassaan. Mitäs, pahus sentään, ne kaupunkilaisherrat ja muutamat manttaaliporhot ymmärtävät kansan asioista ja näistä maaseudun oloista! Jo olisi koko asia ihan toisella kannalla, jos minä ja muutamia muita tämmöisiä miehiä pääsisi valtiopäiville. Kyllä minä panisin kiirettä niille mokomille herroille ja lainlaatijoille. Aijai, jospa minä pääsisin viikoksikin niitä hoputtelemaan! Kyllä silloin tunnettaisiin täällä Jokikylässäkin, ettei esivalta turhaan miekkaansa kanna. Ensimmäiseksi minä antaisin sellaisen lain, jossa määrättäisiin kaikki nurkkaräätälit hirtettäviksi veräjäntolppiinsa. Sitten määrättäisiin ankara tutkinto jokaiselle, joka yrittäisi räätäliksi, ja minä itse tutkisin niitä mokomia! Siitä seuraisi uusi aika maailmanhistoriassa, — ja minä, minä en pääse valtiopäiville!
Räätäli huokasi ja pojat huokasivat ajatellessaan, miten surullisella kannalla asiat tätä nykyä maassamme olivat.
TULIPALO.
Joki-Klemolan väki istui helteisen työpäivän päätettyään illallisella väentuvan pitkän tammipöydän ääressä. Päivä oli laskemassa ja ikkunoista kiilsi hiljainen ruskon punerrus. Tuvassa vallitsi harras tunnelma, kuten aina siellä, missä työntekijä, joka päivän on rehellisesti ponnistellut, istuutuu ilta-ateriaansa nauttimaan ja lepuuttamaan jäseniään.
On ollut ensimmäinen niittopäivä. Koko jokirannan vainio oli lyöty maahan ja saroilla kohosivat pyöreät heinäseipäät. Koko päivän oli aurinko paahtanut miesten ruskeita hartioita ja silmiä huikaisevana säihkynyt naisten valkeilla huiveilla. Sellaisen työpäivän jälkeen ei ilta-aterialla monta sanaa kaivattu. Ruumis tuntui raukealta, oli suloista istahtaa, ojentaa jalkansa pöydän alle levälleen ja vaipua mietteisiin.