Kun lisäksi kaikilla oli tallella vanha tunnettu varsinaissuomalainen ruokahalunsa ja pöydälle kannettiin höyryäviä peruna- ja puurovateja, eivät pitkät puheet olleet tilaisuudessa paikallaankaan. Ensimmäinen puolituntia syötiin aivan ääneti. Kun siten oli rakennettava vahva pohja vatsan täyttämistä varten, alkoi tämä viimeksimainittu toimitus, jonka aikana taas puhekin rupesi pääsemään vauhtiinsa.
Tällä kerralla avasi ensiksi suunsa vanha muonarenki Antti, joka muuten illallispöydässä enimmäkseen istui tuppisuuna. Antilla oli oma torppa Klemolan maalla, noin puolen kilometrin päässä talosta, mutta siellä hänellä oli niin paha eukko, että Antti mieluimmin asui talossa eikä käynyt torpassaan muuta kuin palkkaansa viemässä. Silloinkin eukko parpatti, että rahaa tulee liian vähän, ettei sillä elä. Antille hän antoi tuskin silakkaa ja leipää, mutta Antin mentyä hän paistoi pannukakut ja keitti kahvit vieläpä naapuritorppain muijillekin. Molemmat olivat erossa oloon tyytyväiset, etenkin Antti, jonka vanhuuden päivät kuluivat iloisemmin Klemolan talossa. Hän, vanha mies, oli saanut emännäkseen liian nuoren naisen. Sen jälkeen hän oli paljon kokenut ja kärsinyt ja tullut hiljaiseksi mieheksi.
— Kylläpä siellä nyt rusko loimottaa, sanoi Antti ja jatkoi taas syömistään.
Pöydässä istujat arvelivat, että perusta varsinaiselle illalliselle oli nyt rakennettu Antin vatsassa, jossa hänen oli tapana kehua omaavansa erinomaisen "ruoansulatusorkesterin", eivätkä he sen vuoksi kiinnittäneet sen enempää huomiota tuohon punertavaan loimotukseen, mikä kultasi Klemolan talon lännenpuoleiset ikkunat.
Mutta hetken kuluttua Antti avasi uudelleen suunsa ja teki jotakin, mikä hämmästytti koko pöytäkuntaa. Hän näet piti lusikkaa kädessään jonkin aikaa pistämättä sitä puurovatiin ja heti sen jälkeen suuhunsa. Sitten hän sanoi painavasti:
— Kylläpä siellä, sanon tuota, nyt rusko loimottaa!
Nyt vasta kääntyi muidenkin pöydässä istujain huomio asiaan. Mikäs ihmeellinen loimotus siellä nyt sitten on, kun Anttikaan ei saa syödyksi! ruvettiin ajattelemaan. Siellä taitaakin olla jotakin erikoista loimotusta.
Jo käännyttiin ikkunoihin katselemaan asiaa, ja totta tosiaan, siellähän alkoi koko taivas punertaa. Aitan seinäkin hohti kuparinvärisenä ja pilvet punoittivat uhkaavina taivaan laella, synkistyivät vuoroin ja taas lehahtivat hehkumaan.
— Onkohan tuli päässyt irti? kysyi joku tuskallisella äänellä.
Silloin Reino juoksi pihalle tähystämään.