— Tulipalo, tulipalo! kuultiin hänen huutavan ja sitten hän katosi näkyvistä.
Pöydässä istujat jättivät aterian kesken ja kiiruhtivat mikä ikkunaan, mikä pihalle. Heitä kohtasi kaamea näky. Aurinko oli juuri painumassa metsänreunan taa ja sen laskua liekehti nyt koko läntinen taivaanranta. Mutta etelän suunnalla, metsän reunassa, roihusi täydessä tulessa Kalliomäen torpan asuinrakennus. Synkät savupilvet lehahtivat kipinöitä tulvillaan metsänrannan yli. Liekit vuorotellen kohosivat ja laskivat, joskus ne räiskyen ja humisten hulmahtivat vihaisina kielekkeinä yli savupatsasten ja hipoivat taivaankantta, joskus ne taas sähisten painuivat maata kohti kiemurrellen ja kuhisten kuin vihaiset taistelussa uupuneet käärmeet, kooten voimia taas noustakseen uuteen uhkaavaan ja kaikki tuhoavaan rynnistykseen.
— Ruisku esille ja hevonen valjaisiin! kuului pihalta isännän komennus. Talossa alkoi juokseminen ja yleinen hälinä. Kalle-renki toi hevosen juoksujalkaa tallista. Se valjastettiin tuota pikaa. Vaikeampi oli saada ruiskua esille. Se näet oli tallin vajassa rekien ja tynnyrien takana, mistä se vasta talon koko miesvoimalla saatiin ulos.
Tällä välin, kun muut hääräsivät, istui Antti yksinään ruokapöydässä. Hän oli nyt saanut tietää, että Kalliomäessä oli tulipalo, ja se riitti hänelle. Hän oli vähän pelästynyt tuota kummallista loimotusta. — Joko se on tulipalo tai on maailman loppu tulossa, hän ajatteli. Nyt hän tiesi, että se oli pienempi noista kahdesta pahasta. Sen vuoksi hän istuikin levollisena ja puheli suupalojen lomassa itsekseen:
— Ähä (hän nielaisi ja vahvisti asian ähä-sanalla) — — kai tästä pitäisi lähteä — — ähä — — mutta mitenkäs tässä — — ähä — — kesken syöntiä — — ähä. — — Täytyyhän sitä auttaa — — ähä — — lähimmäistä — — ähä, — — mutta jos vielä muutaman lusikan — — ähä. Kyllä ne sen sammuttavat — — ähä, — — enpähän minä yksinäni — — ähä — — suurtakaan aikaansaa — — ähä. Jaa, lähtisiköhän tuota — — ähä, ähä, ähä.
Antti otti puuroa toisen lautasellisen luoden pelokkaan ja säälivän katseen Kalliomäkeä kohti, millä suunnalla taivas alkoi loimottaa entistä enemmän, ja sitten pihalle nähdäkseen, miten pitkälle sammutuspuuhat olivat edistyneet. Kun hän näki ruiskua kannettavan rattaille, rauhoittui hänen äsken jonkin verran huonovointinen omatuntonsa.
— Kyllä se nyt sammuu! sanoi Antti nostaen jälleen puurolusikan huulilleen — — ähä, — — kun ne saavat sinne ruiskun — — ähä, — — pakkohan sen on sammua — — ähä. Mutta jollei siellä ole vedensaanti selvä, niin ei siinä sitten auta ruiskukaan — — ähä, — — ka kun on ihan syöminen unohtua — — ähä!
Pihalla nousi miehiä rattaille ja hevonen lähti kuin pyry liikkeelle.
Antti ihan pelästyi.
— No ka, joko ne nyt lähtivät — — ähä, olisivat ne nyt saaneet ottaa minutkin — — ähä, mutta mitäs ne vanhasta ruojasta — ähä, ähä!
Antti söi illallisensa ja lähti sitten hiljalleen tallustelemaan palopaikalle.