Taas täytyi poikien peräytyä. Heille huudettiin nyt varoituksia kaikilta tahoilta. Kalliomäen emäntä tarttui Reinon käsivarteen estääkseen tätä toteuttamasta uutta hyökkäystä. Mutta tuo yritys vain kannusti poikaa. Elli koetti pidättää Epaa ja Vaitoa, mutta hänen estelynsä juuri tekikin heidät aivan huimapäiksi. Kolmannen kerran he vedettyään keuhkoihinsa pari henkäystä ilmaa kiipesivät uudelleen katolle koko sammutusjoukon ihmetellessä heidän rohkeuttaan ja henkeään pidättäen katsellessa heidän vaaraansa.
Kukolan pojat ja paljon kirkonkylän poikiakin oli tällä välin saapunut paikalle. Myöskin he kävivät käsiksi sammutustyöhön kilpaillakseen Jokikylän poikien kanssa. Tuolla kohosi jo katonrajassa Kukolan Kallen pää Klemolan Reinon vieressä, joka seisoi mahtavana hajareisin kainalossaan kimalteleva metallinen letkun pää ja ohjasi uuden vesiryöpyn rakennuksen palaviin ja sähiseviin sisuksiin. Vuorena kohosi jälleen harmaa säkenöivä savu, tulen valta teki viime ponnistuksiaan. Oli kuin se vihdoinkin olisi päässyt selville siitä, kutka olivat sen lähimmät viholliset, ja se näytti nyt avaavan koko tukahduttavan kitansa nielläkseen pienet vastustajansa. Tämän valtavan savumassan tieltä peräytyivät useimmat ryntääjät. Kukolan Kalle hellitti otteensa ja hyppäsi maahan. Pari kirkonkylän poikaa ryömi yökäten ja ähkien pois palopaikalta, mutta Jokikylän poikia ei kuulunut, heistä ei näkynyt vilahdustakaan.
— Nyt se romahtaa! kuului huutoja.
— Ne ovat pyörtyneet ja pudonneet rakennuksen sisään!
— Auttakaa! Pelastakaa nuo hurjat pojat! huuteli Kalliomäen emäntä juosten tuskissaan edestakaisin torpan edustalla ja kohottaen ristiin puristettuja käsiään korkeutta kohti. Hän tunsi olevansa vastuussa noista pojista, jotka niin usein olivat kiikkuneet hänen keinussaan ja jotka nyt palkkioksi siitä yrittivät pelastaa hänen omaisuutensa.
Elli seisoi nojaten mustaa palmikkoaan naavaiseen petäjään. Hän oli aivan kalpea, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmäkulmissaan kiilsi kyyneleitä, sillä hän ymmärsi kaiken.
Kauan peitti sakea savu Kalliomäen torpan, mutta vähitellen se alkoi harveta. Ja vihdoin tulivat savun keskeltä näkyviin poikien haahmot. He seisoivat kukin kulmallaan järkkymättä, peräytymättä askeltakaan, painoivat märkiä lakkejaan kasvoihinsa ja pitivät kukin ruiskun letkua lujasti käsissään. Ja veden valta alkoi vihdoin voittaa, savu hajosi. Mitä Kalliomäestä vielä oli jäljellä, oli pelastunut.
Palopaikalle kokoontunut yleisö katseli ihmetellen noita nuoria poikia, jotka lopen uupuneina, noen ja lian peittäminä sekä läpimärkinä palasivat taistelustaan tulen valtaa vastaan. He olivat voittajia, nyt siitä ei voitu kiistelläkään. Ensi kerran Jokikylä antoi pojilleen yksimielisen tunnustuksen.
Hetken levähdettyään ja hengähdettyään pojat kävivät jälleen palaneen torpan luo. Siellä oli vielä väkeä, ja kipinöivästä sorasta torpan asukkaat koettivat kaivaa ilmoille, mitä tulen raivolta mahdollisesti oli säilynyt. Emäntä veti esiin pinkan mustuneita, osaksi särkyneitä posliinilautasia.
Reinon sydämessä sykähti. Hänestä tuntui mahdottomalta, että Kalliomäen
Elli voisi enää syödä ruokaansa noilta pakoutuneilta lautasilta.