— Ei niitä enää voi käyttää, uudet täytyy ostaa lautasetkin! hän huudahti säälivällä äänellä.
Eräs vanha mies katsoi häneen terävästi ja sanoi:
— Köyhillä ihmisillä ei ole varaa ostaa uusia. Niiden täytyy katsoa, voisiko huonommillakin tulla toimeen.
Reino loi hämmästyneen katseen tuohon vanhaan mieheen, mutta vaikeni. Hän ei löytänyt sanoja vastatakseen. Ensi kerran hän sai kouraantuntuvan kokemuksen siitä, että toiset ihmiset olivat rikkaita, toiset köyhiä. Tuo jako oli hänestä tällä paikkakunnalla väärä. Hän olisi tahtonut, että Kalliomäen Elli ei olisi ollut köyhä, ei ainakaan niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa uusia lautasia.
Tuon vanhan miehen takana Reino näki mustan tukan ja etsimänsä tytön suuret, kosteat silmät. Ne katsoivat häneen kauan ja kiitollisina. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan toisilleen. He eivät edes lähestyneet toisiaan, sillä he pelkäsivät, että vieraat ihmiset saisivat tietää heidän pitävän toisistaan.
Puolen yön tienoissa Klemolan väki palasi kotiin. Reino kiipesi vuoteeseensa, mutta vasta aamuyöstä hän sai unta silmiinsä. Hän makasi kuitenkin hiljaa ja unelmoi, muisteli tuota mahtavaa tulipaloa, mitä kaikkea hän, Epa ja Vaito olivat tehneet, ja arvaili, mitä muut ihmiset, ennen kaikkea Elli, olivat silloin heistä ajatelleet. Ja muistoja riitti vielä seuraavaksi päiväksikin.
KLEMOLAN REINO — RUNOILIJA.
Klemolan talossa oli suuri hälinä. Siellä tehtiin parhaillaan taikinaa, mutta huomattiin, että hiiva oli loppunut.
— On se ihan merkillistä, pauhasi emäntä, kun hiiva on taas loppunut. Siitä olisi pitänyt ilmoittaa minulle ajoissa, että olisi ehditty hakea kauppiaalta uutta hiivaa. Se on niin merkillistä, että jollen minä itse ole joka paikassa, huolehdi itse kaikesta, niin kohta kaikki loppuu talosta. Miksei sitä saanut viime leipomisen jälkeen ilmoittaa, että nyt siihen meni kaikki hiiva.
Piikatytöt livahtelivat pois pauhaavan emännän tieltä. Eivät he hänen moittimisistaan paljoakaan harmistuneet, sillä he tiesivät kokemuksesta, että Klemolan emäntä oli pitäjän paras emäntä, toimelias ja riuska, oikea entisen ajan emäntä, jonka läsnäolo vasta tekee talon taloksi. Kuten kaikki tarmokkaat luonteet, oli hän samalla kiivas ja komentava, mutta hyväsydäminen.