— Mene pesemään silmäsi ja pian, sanoi äiti tiukasti.
— Minkätähden niitä nyt täytyy pestä, kun ne kuitenkin taas heti tulevat likaisiksi?
— Mene pesemään silmäsi!
— Onko siellä saippuaakaan? uteli Reino. Tiedustelu ei suinkaan johtunut puhtauden harrastuksesta eikä halusta todella käyttää saippuaa, vaan Reino toivoi, ettei saippuaa olisi saatavilla, sillä silloin mahdollisesti koko toimitus siirtyisi seuraavaan aamuun.
— On siellä saippuaa, vastasi äiti.
Silloin tapahtui jotakin merkillistä, joka täydelleen muutti tilanteen. Ulkoa kuului hiljainen, kimakka vihellys. Äiti sitä tuskin huomasikaan, mutta poikaan se vaikutti kuin tuli tappuroihin. Kohta oli kaikki ilmiliekissä.
Reinon silmät välähtivät, posket hehkuivat. Hän hyppäsi kuin tuulispää permannolle. Kissa kauhuissaan suhahti emännän villakoriin. Poika tempaisi lakin seinältä ja pyrähti ovelle. Mutta hän kuuli perässään kiivaan kysymyksen:
— Reino, mihin sinä menet?
Reino pysähtyi ovessa. Hän epäröi. Silloin kuului uusi vihellys, entistä kovemmin. Sitä oli mahdoton vastustaa.
— Minä en nyt ehdi, äiti. Minä pesen illalla, tai huomenaamulla ihan varmasti.