— Reino, sinäpä olet paha poika!
Mutta Reinon äänessä värisi jo melkein itku.
— Minä pesen varmasti huomenna, hän uhkasi, oikein saippualla pesen korvat ja kaulan ja kaikki. Mutta nyt minulla on kamala kiire, kun toiset pojat jo menevät…
— Hyi sinua, Reino!
Reino oli epätoivoinen. Hän oli jo oven ulkopuolella ja hänen kasvoillaan kuvastuivat koko Pohjois-Euroopan kaikki tuskat ja kärsimykset. Nenän toisella puolella kiilsi kyynelpisara.
— Kunniasanalla pesen, hän huudahti. Se oli hänen viimeinen valttinsa. Hän ei kylläkään oikein ymmärtänyt, mitä se sana merkitsi, mutta lukkarin Vaito, joka kävi lyseota, sanoi niin välistä kaikkein juhlallisimmissa tapauksissa. Ja nyt Reino muistaen tuon taikasanan viskasi sen vaa'alle.
— Pesen kunniasanalla ja saippualla, hän huusi. Äiti heltyi.
— Mene nyt, senkin kunniasana, hän sanoi, mutta tule pian takaisin, ettekä saa tehdä mitään pahaa.
Reino läähätti lupauksen elää siivommin ja kunniallisemmin kuin kaikki
Suomen vanhat suojeluspyhimykset yhteensä ja katosi avaraan maailmaan.
Voi sitä riemua! Päivä paistoi, joki kimmelsi, puut humisivat tuulessa
ja maantie pölysi. Siellä oli mahdollisuuksia tuhansittain.
Suoraa päätä Reino juoksi veräjälle, niin että jalkapohjat vilkkuivat, veräjältä tarhaan ja sieltä tien vierellä olevalle kukkulalle hypähtäen kuin ammuttuna istumaan keskelle viiden, kuuden samanikäisen tai vähän vanhemman pojan muodostamaa piiriä. Siellä oli lukkarin Vaito, 13-vuotias poika, joka kävi lyseota Turussa, Kankareen Epa ja Rantalan Anssu, jotka vast'ikään kumpikin olivat täyttäneet 14:nnen ikävuotensa, ja pari muuta Jokikylän poikaa.