SOTANÄYTTÄMÖ.
Pojat makasivat vatsallaan kukkulan laella päivän paahtamalla nurmikolla, minkä korsien läpi heillä oli hyvä näköala yli koko jokilaakson. Itse he luulivat olevansa ehdottomasti näkymättömissä, ja olisivat olleetkin, elleivät heinänkorsien yläpuolelle kohoavat heiluvat jalkaparit olisi heitä ilmaisseet. Mutta nekin voi vain valpas tarkastelija huomata.
Kukkulan juurella aivan heidän edessään alhaalla levisi heidän kotikylänsä, maailman uljain Jokikylä, jonka mainetta ja kunniaa he mielestään olivat jo useassa kiivaassa kahakassa puolustaneet moitteettoman uljaasti.
Joen vastapäisellä rannalla näet kohosivat aivan rantatörmällä, jokeen viettävän kallion laella, keltaisiksi maalatut Kukolan talot, ympärillään laajat vainiot länteen päin, mutta idässä heti maantien toisella puolen ulottui korkea metsän peittämä kukkulasarja aivan maantien läheisyyteen. Maantie kulki Kukolan ohi, ja talossa oli samanlainen portti kuin Klemolassakin. Tie jatkui edelleen taempana sijaitsevaan kirkonkylään, mistä mäkisen maiseman vuoksi näkyi vain pari kaukaista taloa, mutta aina kattoa myöten vanha, mäelle rakennettu kivikirkko torneineen ja kullankiiltävine risteineen, mikä aina oli herättänyt pojissa hartaita mielialoja, varsinkin kun se oikein välkkyi ilta-auringon valossa ja kun muualle jo laskeutui hämärä.
Kaunis oli tuo viljava aukeakin. Kun uuden uutukaiset, kirkasväriset, pehmeät matot levisivät sarat rinnakkain jokitörmältä alkaen metsänrantaa kohti. Siellä oli vuoroin vihreä orasmaa, vuoroin keltaisten kukkien peittämä heinävainio, ja kaiken taustana kohosivat metsäiset kukkulat ja mäet. Siellä täällä peltojen keskelläkin oli pieniä metsäsaarekkeita. Taivaan sinisellä laella leijaili valkoisia hattaroita, poutapilviä, jotka kuvastuivat salaperäisinä syvässä uomassa jyrkkien äyräiden välissä hiljaa liplattavaan säihkyvään joenkalvoon.
Pääskysiä oli ilmassa. Ihan auringon kohdalta kuului niiden liverrys.
Näin ne liversivät:
"Kesä on tullut, päivä paistaa. Älkää huolehtiko, ihmislapset! Iloitkaa ja tehkää työtä! Kylväkää ruskeaan multaan! Aurinko pitää huolen muusta. Se nostaa maasta laihot ja kukat. Eihän meillä enää ole mitään huolta eikä surua. Nyt on kesä, toukojen ja ilon aika."
Näöltään oli poikien eteen leviävä maisema mitä rauhallisin, mutta ilmassa oli siitä huolimatta sähköä. Jokikylän pojat tähystelivät tarkkoina kuin etuvartiopatrulli vastapäiselle rannalle Kukolan taloa ja kirkonkylän maantietä. He tiesivät, että heitäkin tähysteltiin.
Annas olla! Eikös tuolla heinämaan laidassa tuvan nurkalla liikahda jotakin? Aivan oikein. Neljä päätä sieltä pistää esille, neljä kaulaa kurottautuu korkealle ja kirkkaat silmät pälyvät Jokikylää kohti.
Jokikylän pojat huokaisevat helpotuksesta. Siellä on vihollinen, nyt se tiedetään. On aina paljon turvallisempaa, kun tietää, missä vihollinen piileksii. Sitä voi silloin pitää silmällä eikä se kykene salakavalasti hyökkäämään kimppuumme.