— Mennäänpäs hiukan maistamaan niitä.
Pojat vaikenivat hetkeksi.
— Mahtaako sitä viitsiä mennä toisten puutarhaan, vastusteli lukkarin
Vaito.
— No mutta kun itsellä ei ole puutarhaa, sanoa penäsi Jalavan Kalle.
Poikien silmät paloivat puutarhan puoleen ja Vaitokin alkoi horjua vastustelussaan, kun Rantalan Anssu, lautamiehen poika, meni Kallen puolelle ja vakuutti kiven kovaan, että Ruotsin vanhan lain mukaan omenien ottaminen ei muka ole synti, kun "syö paikan päällä".
— Onkohan siinä sellaista pykälää? kysäisi Reino epäröiden.
— Onko sellainen pykälä? Tietysti on. Hän, Anssu, on omin silmin nähnyt sen pykälän.
— No jos se varmasti on voimassa, niin mennään, vastasi Vaito, mutta ne omenat täytyy sitten syödä "paikan päällä".
— Tietysti paikan päällä, sanoi Anssu. — Kuka tässä nyt rupeaisi lakia rikkomaan.
Pojat livahtivat aidan raoista puutarhaan, ryömivät lähimpäin puiden alle, nappasivat omenan pari kouraansa ja alkoivat pureskella niitä nielaisten hirveän suuria suupaloja ja uskaltamatta liikkua paikaltaan. Ei ääntäkään kuulunut lähiseudulla lukuunottamatta nakerrusta puiden alla. Mutta sitten äkkiä kartanon pihalta kuului kumea ulvahdus. Laukan kahlekoira pisti kamalan päänsä ulos kopistaan, haisteli ilmaa ja ulvahti.