Puutarhassa tuo ulvahdus sai aikaan pakokauhun. Pojat pujahtivat puutarhan aidan lävitse vielä nopeammin kuin olivat tulleet ja katosivat katajapensaikkoon. Vasta metsän reunassa maantien varrella he pysähtyivät ja istuutuivat hengähtämään.
— Enkö minä sanonut, että ne ovat hyviä omenia, kerskaili Kalle.
— Eivät ne mitään erikoisia olleet, vastasi Vaito kylmästi katsellen miettiväisenä kaukaisuuteen.
Pojista tuntui koko juttu nololta.
— Näkiköhän meitä kukaan? uteli Reino peloissaan.
— Näki tai ei, se retki ei kannattanut, lausui Vaito. Hän koulua käyneenä tunsi olevansa suurin syyllinen ja sitten hän jatkoi: — Minä epäilen sitä Ruotsin vanhaa lakiakin.
— Jaa, kyllä ne sanovat asian niin olevan kuin minä väitin, lausui
Anssu. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan.
— Etkö sinä sitten omin silmin ole nähnytkään sitä pykälää?
— Omin silminkö? Hm! En minä nyt sitä ihan varmasti muista. Olisikohan niin, että siitä oli kerran puhetta isän ja Vuorenpään torpparin kera, taikka mistä minä sen nyt olen saanut päähäni. Mutta totta sen vain pitäisi olla.
Vaito ja Reino katselivat Anssua vihaisin silmin. Sellainen hän oli. Suuri oli miehellä suu, mutta kun tuli tosipaikka eteen, silloin jäi jäljelle perin vähän kelvollista. "Paljon porua, mutta vähän villoja." Se sananlasku oli kuin luotu Anssua varten. Pojat tulivat entistään synkemmälle tuulelle.